"Keitä he ovat?"
"Tehtaan työväkeä."
"Minun täytyy puhutella heitä."
Hän laski kätensä Perrinen olalle merkiksi, että hänen piti taluttaa häntä heidän luoksensa.
Fabry astui edellä avaten heille teitä, niin että he pääsivät pihaan, jossa palokuntalaiset yhä vaan ruiskuttivat vettä palaneen rakennuksen vielä pystyssä olevien seinien jäännöksiin, sillä hajonneiden hirsien väliltä vähä väliä vielä liekit leimusivat korkealle.
Pihan vastaiseen nurkkaukseen oli kokoontunut suuri joukko naisia ja sieltä kuului itkua ja valitusta. Fabry hajotti joukon ja herra Vulfran lähestyi Perrinen taluttamana molempia äitiä, jotka istuivat siinä kuolleet lapset sylissänsä. Kesken itkuaan toinen heistä ehkä luuli yliluonnollisen avun saapuvan, mutta nähdessään vain isännän lähestyvän hän heristi hänelle nyrkkiään uhkaavasti huutaen:
"Tulkaa katsomaan miten menetellään lastemme kanssa, meidän ahertaessamme teidän hyväksenne! Luuletteko voivanne kentiesi saada lapsen uudestaan eloon? Oi pikku rankkani, lapsi kultani!"
Ja kumartuen lapsensa ylitse hän rupesi uudestaan itkemään ja voivottelemaan.
Hetkisen herra Vulfran seisoi siinä kahden vaiheella, sitten hän lausui insinööri Fabrylle:
"Te olitte oikeassa, menkäämme pois täältä."