Illalla, Perrinen kerrottua suuren uutisen innostuneelle neiti
Belhommelle, keskeytti herra Vulfran oppitunnin astumalla kirjastoon.
"Neiti", hän lausui, "tulen pyytämään teiltä suurta apua niin omasta kuin paikkakuntamme työväen puolesta, apua, joka asian menestymiseen katsoen on sangea tärkeä, kun minulla ei ole mitään takeita sen menestymisestä. Sen vuoksi on uhraus teidänkin puoleltanne melkoinen. Sanalla sanoen, seikka on seuraava":
Kysymys oli tahtoisiko hän jättää opettajan paikkansa kansakoulussa siirtyäksensä noiden viiden perustettavan seimen ylijohtajaksi. Herra Vulfran kyllä oli muistellut muita, mutta ei tietänyt ketään, joka niinkuin neiti Belhomme oli ymmmärtäväinen, helläsydäminen ja käytännöllinen, että osaisi hoitaa niin vastuunalaista ja tärkeätä virkaa. Valmistuneina herra Vulfran aikoi ne tarjota Maraucourtin, Saint-Pipoyn, Hercheuxin, Bacourtin ja Flexellesin kunnille lahjaksi sekä riittävän rahamäärän niiden ylläpitämiseksi, eikä hän asettanut muuta kuin sen ehdon, että hänellä olisi itsellään valta asettaa ja pysyttää siellä henkilön, johon niin täydellisesti luotti, että voi olla varma niiden mepestymisestä.
Sillä tavalla esitettynä ei neiti Belhomme voinut olla pyyntöön suostumatta, mutta se ei kuitenkaan ollut mikään helppo asia; uhraus oli niinkuin herra Vulfran heti myönsi, sangen tuntuva innostuneelle opettajattarelle.
"Oi, herra Paindavoine", huudahti neiti, "te ette aavista kuinka välttämätön koulutyö on minulle!"
"Opettaa lapsia, hankkia heille tietoja ja valistusta on suurta, minä tiedän sen, mutta antaa heille terveyttä, eloa, ei sekään ole vähää ja se tulisi teidän tehtäväksennne. On sekin tehtävä siksi suuri ja tärkeä, ettette toivoakseni sitä hylkää."
"Enkä minä ansaitsisi teidän valintaanne, jos kuuntelisin yksityisiä epäilyksiäni… Itse puolestani tulen ensimäiseksi oppilaakseni ja minulla on vielä niin paljo opittavaa, että opettamishaluni siitä saa sangen suuren ja laajan työalan. Suostun ehdotukseenne kaikesta sydämestäni; ja tämä sydän on enemmän liikutettu kuin voin selittääkään, täynnä kiitollisuutta…"
"Jos meidän tulee olla kiitolliset jollekin, niin se on oppilastanne eikä minua kohtaan, sillä hän se on herättänyt minussa nämä ajatukset eloon, jotka tähän asti ovat olleet minulle aivan outoja ja osottanut minut polulle, jossa en vielä ole astunut kuin askeleen vain sen rinnalla mitä vielä aion toimittaa ja joka on tekemättä."
"Oi, herra!" huudahti Perrine iloisena ja ylpeänä, rohkaistuna näistä sanoista, "jospa suvaitsisitte astua vielä toisenkin askeleen."
"Minnepäin?"