Kädenpuristus ilmotti herra Vulfranille olevan paras olla vastaamatta.
Sama ääni jatkoi:
"Miksikä et voi mennä nukkumaan La Noyelle?"
Tällä kertaa herra Vulfran kädenpuristuksella ilmotti Perrinelle tahtovansa lähteä.
Perrine avasi oven ja he astuivat alas; äkäistä mutinaa kuului rappusissa heidän jäljessänsä.
Vasta päästyään kadulle herra Vulfran katkaisi äänettömyyden.
"Tahdoit minua tuntemaan huoneen, missä vietit ensimäisen yön, saavuttuasi tänne?"
"Minä tahdoin, että tuntisitte yhden noista Maraucourtin ja muiden kylien lukuisista huoneista, missä makaa suurin osa työväestänne: miehiä, naisia, lapsia. Ja minä arvelin, että saatuanne edes minuutinkaan ajan vain hengittää tuota turmeltunutta ilmaa, ottaisitte selvää kuinka monta heistä kuolee siihen."
Kolmaskymmenesyhdeksäs luku.
Aivan päivälleen oli kulunut kolmetoista kuukautta siitä ihanasta sunnuntaiaamusta, jolloin Perrine saapui Maraucourtiin, köyhänä, epätietoisena siitä, mikä tulisi hänen kohtaloksensa.