Oli nytkin sunnuntai ja ilma yhtä hurmaavan kaunis kuin silloinkin, mutta Perrine itse ja kauppala olivat muuttuneet ihan toisenlaisiksi kuin edellisenä vuonna.
Samalla paikalla, jossa hän oli viettänyt ensimäisen päivänsä iltaa, surullisena istuen metsänreunassa pienellä kummulla ja katsellen kauppalaa ja tehtaita, siinä kohosivat nyt rakenteilla olevat suuret rakennukset: komea sairashuone, joka näkyi laajalle ympäri seutua ja oli aiottu herra Vulfranin kaikkien tehtaiden työväkeä varten, asukoot sitten Maraucourtissa tahi muualla.
Siitä paikasta oli laaja näköala yli koko seudun ja sieltä voi paraiten nähdä kaikki siellä tapahtuneet muutokset… ja ne olivat erinomaisen suuret… verraten siihen lyhyen aikaan, jossa ne oli tehty.
Itse tehtaat eivät olleet sanottavasti muuttuneet: mitä ne silloin olivat, semmoisina ne pysyivät edelleenkin, ikäänkuin niiden ei olisi tarvis, jouduttuaan kukoistavaan tilaan, muuta kuin säännöllisesti ja johdonmukaisesti seurata ennestään määrättyä suuntaa.
Mutta tehtaan portin läheisyydessä, siinä missä ennen oli ollut muutamia miltei hajoamistilassa olevia hökkeleitä, niin sanottuja "lastenhoitoloita", semmoisia kuin La Tiburcen muutama kuukausi sitten palanut mökki, siinä loisti nyt herra Vulfranin äsken rakennuttaman kivisen lastenseimen punainen tiilikatto.
Hänen tapansa sopia noiden hökkelien omistajien kanssa oli suora ja mutkaton. Hän kutsui heidät luoksensa ja selitti, ettei enää voinut sallia heidän lastensa olla aina tulipalon ja tautien alaisina, jommoisia väittämättä syntyi noissa epäterveellisissä asunnoissa, vaan hän aikoi rakennuttaa seimen, jonne lapset otetaan hoidettaviksi äitien ollessa työssä, missä heidät elätetään maksutta, kunnes täyttävät kolme vuotta.
Hänen seimiinsä ei voisi verratakaan noita entisiä hoitoloita. Jos he suostuivat myömään talonsa niin hän oli maksava niistä määrätyn hinnan tahi elinkautisen eläkkeen. Elleivät tahtoneet, niin ei kukaan pakottaisi heitä; rakennuspaikkoja oli yllin kyllin saatavana. Heillä oli miettimisaikaa seuraavaan päivään kello yksitoista. Kello kaksitoista oli jo liian myöhäistä.
Kauppalan keskestä näkyi toisia rakennuksia, paljon korkeampia, suurempia ja mahtavamman näköisiä: Ryhmä puolitekoisia rakennuksia, jotka olivat aiotut erityistä tarkotusta varten; siinä oli yhteisiä ruokasaleja, ravintoloita, ruokakauppoja ynnä asuntoja naineille työmiehille ja -naisille. Hankkiessaan rakennusalan herra Vulfran menetteli samoin kuin lastenseintäkin rakentaessa.
Ennestään oli siinä joukko vanhoja rakennuksia, mikä paremmassa mikä huonommassa kunnossa, enimmäkseen mitä kurjimmassa tilassa ja niissä oli työväenperheillä huoneensa. Herra Vulfran kutsutti luoksensa hökkelien omistajat ja puhui heille jotensakin seuraavalla tavalla:
"Jo kauan aikaa on kuulunut valituksia, että asumanne huoneet ovat ylen kurjat. Ja juuri huonot asuntosuhteenne ovat syypäät niihin koviin tauteihin, jotka raivoavat keskuudessanne: keuhkotauteihin ja lavantauteihin. En voi enää sallia semmoisen jatkumista. Olen päättänyt rakennuttaa kaksi suurta taloa, joihin tulee erityinen valoisa hnone joka perheelle kolmen frangin kuukausivuokrasta. Saman rakennuksen alakertaan sijoitan ruokasalin ynnä ravintolan, josta saa atrian: liemiruuan, paistia tahi lihamuhennosta, leipää ja kaljaa seitsemälläkymmenellä centimella. Jos tahdotte myödä minulle talonne niin rakennutan asuntoja niiden paikalle. Ellette tahdo, niin pitäkää ne. Ehdotukseni on teidän eduksenne, sillä minulla on omia ja muitakin rakennuspaikkoja tarjona, jotka tulevat helpompihintaisiksi. Annan teille miettimisaikaa huomiseen kello yksitoista; kello kaksitoista on jo liian myöhäistä."