Sinne tänne siroteltuina näkyi joukko uusia, pieniä tiilikattoloita, jotka siisteytensä ja helakan punavärinsä kautta miellyttävästi erosivat vanhoista turvekatoista. Ne olivat vasta rakennetut, aiotut perheellisille työmiehille ja pienien puutarhojen ympäröiminä, joissa kukin voi kasvattaa kaikenmoisia hyödyllisiä kasviksia perheensä elatuksen lisäksi. Vuotuista vuokraa oli niistä maksettavaa sata frangia ja silloin sai kukin perhe erityisen rakennuksen haltuunsa, jotta oman kodin tunne heitä aina seuraisi.
Muttu muutos, joka enimmän olisi kummastuttanut vuodenajan Marancourtista poissa ollutta, oli kuitenkin se, joka oli tapahtunut herra Vulfranin omassa puistossa, jonka ruohokentät ulottuivat lammikkoihin asti. Puiston alava puoli oli ollut ihan luonnon tilassa ja nyt se erotettiin lähimmästä osasta suurella ojalla. Keskellä sitä luonnollista metsää kohosi nyt sveitsiläiseen tapaan rakennettu talo, muiden pienempien rakennusten ympäröimänä ja kaikki nuo yhteensä saattoivat paikan julkisen puiston näköiseksi, jossa oli jos jonkinlaisia huvitusesineitä: karuselli, kiikkuja, voimistelutelineitä, keilirata, pallokenttiä, ampumakenttiä niin pyssyllä kuin jousella ammuntaa varten, kiipeämätankoja, polkupyöräkenttiä, nukketeatteri ja soittolava.
Se olikin julkinen puisto, sillä se oli aiottu huvipaikaksi kaikkien tehtaiden työväelle, yhtä hyvin Hercheuxin, Saint-Pipoyn, Bacourtin ja Flexellesin kuin Maraucourtin kansalle. Herra Vulfran ei tahtonut omaa huvikenttää kullekin tehtaalle, vaan tahtoi työväelle yhteisen huvipaikan, jossa saisivat tutustua toisiinsa, niin että he tuntisivat itsensä enemmän ikäänkuin kuuluvan yhteen. Ja kirjasto lukusaleineen, jonka hän ensin aikoi perustaa, sijotettiinkin, hän ei itsekään tietänyt kenen vaikutuksesta, tuohon laajaan puistoon, jonka lukusalit ja keskusteluhuoneet siten ympäröivät suuren sveitsiläisrakennuksen, anastaen semmoisen alan puistosta, että sitä oli suurennettava, ja muodosti rakennusrenkaan, joka tavallaan suojeli linnaa ja puolusti sen olemassaoloa.
Vaikka nuo muutokset olivatkin päätetyt ja toimeenpannut kovin sukkelaan, niin olivat ne kuitenkin nostaneet mielenosotuksia liikkeelle ja saaneet aikaan kovaa kiihtymystä.
Vihamielisimmät olivat talonisännät, kapakoitsijat ja kauppiaat, jotka huusivat vararikkoa ja sortoa: eikö ole sulaa vääryyttä, yhteiskunnallinen rikos ruveta heidän kilpailijakseen ja estää heitä harjottamasta luvallisia toimiaan ja ammattiaan, jommoiset heillä oli ollut jo ammoisista ajoista ja joita olivat hoitaneet mielensä ja etunsa mukaan. Eivätkö he olleet vapaita ihmisiä, kun heitä noin sorrettiin? Tehtaiden perustamisesta asti olivat maanviljelijät olleet vihamieliset noille laitoksille, jotka riistivät heiltä työväen tahi pakottivat heitä lisäämään heille palkkaa ja pikkukauppiaat yhtyivät täydellisesti heidän nurinaansa. Vähällä oli että herra Vulfrania vainottiin ja ahdistettiin pahantekijänä hänen Perrinen seurassa astuessansa kauppalan kaduilla: eikö hän siis vielà ollut kyllin rikas, tuo sokea vanhus, kun tahtoi saattaa varattomatkin perikatoon! Eikö hänen poikansa kuolemakaan ollut pehmittänyt hänen armotonta sydäntànsä! Olihan työväki oikein nuijapäinen, kun ei käsittänyt sitä, että tuolla ei ollut muuta tarkotusta kuin heidän kovempi kahlehtimisensa ja toisella kädellä sen riistäminen, mitä toisella oli heille antanut. Pidettiin kokouksia, joissa keskusteltiin, mitä oli tehtävä ja joissa yhä useampi työmies vakuutti, ettei hän ollut semmoinen nauta kuin muut kumppanit.
Herra Vulfranin lähin seura eli oikeammin hänen omat sukulaisensa olivat joutuneet samanlaiselle levottomalle ja moittivalle kannalle. Oliko hän tulemassa hulluksi? Aikoiko hän saattaa itsensä… se on heidät aineelliseen perikatoon? Eikö olisi viisainta asettaa häntä holhouksenalaiseksi? Varmaankin hänen mieltymyksensä tuohon pikku tyttöön, joka sai hänet tekemään mitä ikinä tahtoi, oli vanhuuden heikkouden selviä oireita. Pitäisihän sen olla selvää jokaiselle tuomioistuimelle. Ja kaikkien viha kärjistyi tuon vaarallisen maankulkurin päähän, joka ei ymmärtänyt sitä pahaa, mitä sai aikaan. Mitäpä tuohon tyttöön koskikaan kuinka paljo rahaa siinä tuhlattiin, eiväthän ne olleet hänen omiaan.
Onneksi tuon vihan esine sai todellisilta ystäviltään rohkeutta kestämään kaikkia ilkeyksiä, joita alituisesti välillisesti tahi välittömästi häntä kohtasi.
Niin oli esimerkiksi Talouel varsinaisena onnenonkijana asettunut hänen puolellensa. Perrinehän onnistui kaikissa toimissaan ja saattoi herra Vulfranin tekemään kaikki mitä suinkin tahtoi, sekä vielä lisäksi oli pahoissa väleissä nuorten herrojen kanssa; siinähän oli jo kylliksi hänen esiintyäkseen hänen ystävänään. Syvemmälle katsoen, mitä häneen, Taloueliin koski vaikkakin herra Vulfran tuhlasi tavattomia summia laitoksiin, jotka todellisuudessa kuitenkin enensivät tehtaiden arvoa. Eivätkö nuo rahat vielä tulevaisuudessa joudu hänelle, Talouelille, kun hän kerran tavalla tahi toisella joutuu kaikkien noiden tehtaiden omistajaksi. Jos hänellä vain oli aavistustakaan siitä, että joku parannus oli tekeillä, niin hän aivan varmaan hankki itselleen tilaisuutta "arvella" herra Vulfranin oivaltaneen oikean hetken koittaneen sen toteuttamiseksi.
Mutta Perrinellä oli muita vilpittömämpiäkin ystäviä, nimittäin tohtori Ruchon, neiti Belhomme ja insinööri Fabry ynnä ne työmiehet, jotka herra Vulfran oli valinnut eri laitostensa kaitsijamiehiksi.
Nähdessään miten maankuljeksijatyttö oli palauttanut herra Vulfranin tarmon ja päättäväisyyden oli tohtori ruvennut kohtelemaan häntä kokonaan toisin, melkeinpä isällisesti, semmoisena, jonka mielipiteet ovat sangen painavat ja jonka sanoja ei suinkaan saa jättää omaan arvoonsa.