Perrine astui ikkunan luo: Koko puisto ja lehtikujat vilisivät juhlapukuista yleisöä, miehiä, naisia, lapsia, ja heidän yllään hulmusivat liehuvat liput vienossa tuulessa. Ja tuo kuuden, seitsemäntuhannen joukko ulettui puutarhasta ja puistosta kauas ulos niityille ja teille ja saivat aikaan tuon melun, joka oli kummastuttanut herra Vulfrania ja kääntänyt hänen huomiotansa Perrinestä ja tämän kertomuksesta, joka kyllä muuten kiinnitti kaikki hänen ajatuksensa.
"Mitä se on?" hän toisti uudestaan.
"Onhan tänään syntymäpäiväsi", kertoi Perrine, "ja kaikkien tehtaiden työväki on päättänyt viettää sitä yhteisenä juhlana siten osottaen sinulle kiitollisuuttaan kaikesta siitä, mitä olet tehnyt heidän hyväksensä."
"Oh, todellakin! Vai todellakin!"
Hän astui ikkunan luokse ikäänkuin voisi heitä nähdä. Hänet tuonnettiin kohta ja heti levisi ryhmästä ryhmään huuto joka paisui paisumistansa, kunnes todellakin tuli kauhistuttavaksi.
"Herra Jumala! He voisivat todellakin olla kauheita ollessansa vastustajinamme", hän mutisi ensi kertaa tajuten käskettäviensä joukkojen voimaa.
"Kyllä, mutta nyt he ovat samaa mieltä kanssamme, sentähden että katsomme heidän parastansa."
"Ja se kaikki oli sinun ansiosi, pikku tyttö kultani. Nyt on ihan toista kuin silloin, kun isäsi sielumessu pidettiin ihan tyhjässä kirkossa!"
"Jnhlatoimikunta on määrännyt seuraavan järjestyksen juhlamenoille: Minä talutan sinut ummelleen kello kaksi ulos rappusille, jossa seisot kaiken kansan nähtävänä. Silloin lähestyy viisimiehinen lähetystö, yksi mies kustakin tehtaasta, astuu rappusille ja kaikkien nimessä vanha Gathoye pitää sinulle pienen puheen."
Samassa löi kello kaksi.