"Annapas minulle kätesi", lausui Perrine.
He saapuivat rappusille ja silloin kaikui mahtava eläköönhuuto. Juhlamenojen mukaan tuo viisimiehinen lähetystö astui rappusille ja isä Gathoye, vanha pellavanhäkilöitsijä, astui pari askelta lähemmäksi pitääkseen puheensa, joka vähintäin kymmenen kertaa oli sinä aamuna hänelle luettu.
"Herra Vulfran, olemme saapuneet onnittelemaan teitä… onnittelemaan teitä… onnittelemaan teitä siitä…"
Siinä se nyt kuitenkin kävi hullusti; hän huitoi käsillään, mumisi jotakin, niin että edempänä seisovat todellakin luulivat hänen lausuneen onnellisesti puheensa loppuun asti.
Hetkisen hän koetti uudestaan, mutta ei päässyt sen pitemmälle, jonka tähden hän epätoivoisena repi harmaata tukkaansa samoilla liikkeillä kuin pellavia häkilöiden ja lausui viimein:
"Minä kerron kuinka asiat ovat: minun piti pitää teille puhe, mutta en voi muistaa siitä sanaakaan ja se seikka minua pahottaa. Mutta kuitenkin minun piti siinä toivottaa teille onnea ja kiittää teitä kaikesta sydämestäni siitä, mitä olette tehnyt hyväksemme."
Hän nosti juhlallisesti kätensä:
"Sen vannon, niin totta kuin nimeni on Gathoye."
Vaikka puhe olikin yksinkertainen ja valmistamaton, niin se kuitenkin liikutti herra Vulfrania, joka ei ollut sillä tuulella, että olisi huomannut sen puutteellisuutta. Käsi yhä Perrinen olalla hän astui rappusten kaidinpuiden luokse, niin että oli siinä ikäänkuin puhujalavalla:
"Ystäväni", hän lausui vahvalla äänellä, "ystävyytenne osotukset ilahuttavat minua sanomattomasti, sitä enemmän, kun esiintuotte ne minulle elämäni onnellisimpana päivänä, hetkenä, jolloin juuri olen löytänyt pikku tyttöni, kuolleen poikani tyttären; tunnette hänet kaikki, olette nähneet hänet työssä, ja olkaa varma siitä, että hän päättää sen minkä olemme yhdessä alottaneet. Olkaa vakuutettut siitä että tulevaisuutenne ja lastenne tulevaisuus on turvattu ja hyvissä käsissä."