"Ota niitä sitten niin paljon kuin tahdot; jos olisit tahtonut niitä myödäksesi, niin olisin ensin myönyt ne sinulle. Koska ne ovat itseäsi varten, pienokaiseni, niin älä haikaile; sinä pidät kukkien tuoksusta, minä viinin, sitäpaitsi en tunnekaan muuta hajua."
Suuresta lasiromukasasta hän löysi pari siksi vähäsen särkynyttä maljaa, että voi panna niihin kukkavihkonsa. Ja kukat, poimitut kun olivat päivänpaisteessa, täyttivät huoneen sulotuoksullaan, karkottaen siten huoneesta pahan hajun, puhumattakaan siitä miellyttävästä vaikutuksesta, jonka kukat aina tekevät, etenkin valaistessaan synkän huoneen seiniä.
Puhdistaessansa huonetta Perriae tutustui tuleviin naapureihinsa, huoneen kummallakin puolella olevien kamarien asukkaihin: vanhaan naiseen, jonka harmaata tukkaa aina peitti Ranskan kolmivärisillä nauhoilla koristettu myssy, ja suurikasvuiseen, koukkuselkäiseen mieheen, joka alituiseen käytti niin suurta nahkaista esiliinaa, että olisi luullut sen olevan hänen ainoana pukunansa. Häneltä Perrine sai tietää kolmivärinauhaisen rouvan olevan katulaulajattaren, joka ei ollut sen vähempi kuin Grain de Selin mainitsema Markiisitar; joka aamu hän läksi Champ Guillotista kainalossaan punainen sateenvarjo ja pitkä ruokokeppi, jonka pisti maahan kadunkulmissa tahi siltojen päissä ja johon sitten sitoi sateenvarjonsa; siinä hän sitten lauloi ja möi laulujensa sanoja. Markiisittarelta Perrine taas sai tietää esiliinamiehen olevan vanhan rajasuutarin, joka aamusta iltaan työskenteli ääneti kuin myyrä ja sen tähden oli saanut liikanimeksensä Le Carpe. Mutta jos hän ei melunnut kielellään, niin hänen vasaransa, jolla taukoamatta koputteli ja kalkutteli, piti sitä suurempaa ääntä.
Vähä ennen auringonlaskua he voivat muuttaa huoneeseensa. Äiti nähdessänsä silloin kukat ilostui ja tuli liikutetuksi.
"Miten hyvä ja hellä olet äidillesi, tyttöseni!" hän lausui.
"Hyvä itseäni kohtaan, sillä silloin olen onnellisin kun voin toimittaa sinulle iloa, äiti."
Ennen maatapanoa hänen täytyi viedä kukat ulos ja silloin vanhan talon ummehtunut ilma rupesi tuntumaan tuskastuttavalta, mutta sairas ei vaan sitä valittanut; mitä se olisikaan auttanut, kun hän ei kuitenkaan voinut jättää Champ Guillotia lähteäksensä edelleen?
Hän nukkui huonosti, hänessä oli kova kuume niin että houraili ja tohtori huomasi hänen seuraavana aamuna olevan paljoa huonomman. Hän päätti sen tähden antaa toisia rohtoja ja käski Perrinen käymään apteekissa, jossa sillä kertaa pyydettiin viisi frangia. Perrine maksoi empimättä, mutta tuskin tohti vetää henkeään palattuaan kotiin. Jos menoja jatkusi niinkuin siihen asti, niin miten päästä keskiviikkoon asti, jolloin hänellä olisi käytettävänä Palikarin hinta? Jos lääkäri seuraavana päivänä taasen määrää toiset viiden frangin rohdot, niin mistä ottaa siihen tarvittavat rahat?
Siihen aikaan kun hän vanhempiensa seurassa kuljeskeli vuoriseuduissa, he olivat montakin kertaa kärsineet puutetta ja monta kertaa he myöskin jätettyään Kreikanmaan olivat kärsineet nälkää. Mutta se oli kuitenkin aivan toista. Vuoriseuduissa heillä aina oli useinkin toteutuva toivo löytää hedelmiä, kasviksia tahi saada ammutuksi joku metsäkauris, jonka lihasta saivat hyviä ruokavaroja. Saavuttuaan Europpaan he tapasivat vähä väliä kreikkalaisia, bosnialaisia tahi tyrolilaisia talonpoikia, jotka muutamasta sousta olivat halukkaat antamaan valokuvata itsensä. Sen sijaan Parisissa ei ollut mitään toimeentulon mahdollisuutta sille, jolla ei ollut rahaa taskussa, ja heidän varansa lähenivät jo loppuaan. Mihin he sitten ryhtyisivät? Ja kauheinta kaikesta oli, että juuri hänen oli vastattava siihen kysymykseen, hänen, joka ei tietänyt mitään; kauheata, että juuri hänen oli vastattava kaikesta, kun tauti teki äidin kykenemättömäksi ajattelemaan heidän puolestansa ja hän oli siten astunut äidin sijaan, hän joka vielä tunsi itsensä varsin lapseksi.
Jospa edes tapahtuisi pieninkin muutos parempaan päin! Silloin hänen mielensä rohkaistuisi ja vahvistuisi; mutta niin ei käynyt, ja vaikka äiti ei milloiokaan valittanut, vaan päinvastoin aina sanoi: Kyllä tästä vielä paranen! — niin hän kuitenkin näki että hän ei parannut: äiti ei saanut unta, ruokahalu oli kadonnut, kuume rasitti ja heikkous eneni enenemistänsä — ja äiti huononi hänen mielestänsä päivä päivältä.