Tiistai-aamuna, kun lääkäri kävi potilastaan katsomassa, tapahtui se jota Perrine niin pelkäsi. Kiireesti tutkittuaan sairasta tohtori Cendrier veti muistikirjansa taskustaan, tuon kauhean muistikirjan, joka oli Perrinen kauhistus, kirjoittaaksensa siihen uuden lääkemääräyksen; mutta samassa kun lääkäri jo lähensi kynää paperille Perrine rohkaisi mielensä ja keskeytti hänet.
"Herra tohtori, jos nämä lääkkeet eivät kaikki ole yhtä tärkeitä, niin pyytäisin teitä tänään kirjoittamaan ainoastaan tärkeimmät."
"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi lääkäri suuttuneen näköisenä.
Perrine vapisi, mutta rohkaisi heti mielensä ja sanoi
"Tarkoitan sitä, että meillä ei öle tänään rahoja ja ettemme saa niitä ennenkuin huomenna; silloin…"
Tohtori katseli häntä ja loi sitten nopean silmäyksen ympärilleen ikäänkuin nyt vasta huomaten heidän puutteensa. Hän pisti muistikirjansa takaisin taskuunsa ja sanoi:
"Emme huoli muuttaa rohtoja ennenkuin huomenna; ei ole kiirettä — voimme jatkaa antamalla eilisiä vielä tänään."
Ei ole kiirettä, ne sanat painuivat Perrinen mïeleea ja niitä hän vähä väliä toisti: Jos ei ollut kiirettä, siis ei äiti varmaankaan ollut niin heikko kuin hän pelkäsi; siis oli vielä toivoa hänen parantumisestansa.
Keskiviikkopäivää hän oikein odottamalla odotti, mutta hänen malttamattomuuteensa sekaantui paljon suruakin, sillä ne rahat, jotka hän silloin toivoi saavansa, olivat hänen rakkaan Palikarinsa hinta, Palikarinsa, josta hänen silloin täytyi erota. Jokaisena joutohetkenä, jona hän vaan voi jättää äitinsä, hän riensi alas pihalle juttelemaan uskollisen ystävänsä kanssa, joka, vapaana kaikesta työstä keskellä tuommoista ravinnon runsautta, ei milloinkaan ollut niin iloinen ja hyvällä tuulella. Heti nähtyään Perrinen aasi kiljahti neljä tahi viisi kertaa, niin että Champ Guillotin ikkunaruudut tärisivät, juoksi hänelle vastaan niin pitkälle kuin liekaköysi myönsi, hypähtäen ilosta. Mutta heti kun Perrine laski kätensä sen selkään se rauhoittui, ojensi kaulaansa ja laski päänsä nuoren emäntänsä olalle ja seisoi siten liikahtamatta. Sillä tavalla he seisoivat pitkän ajan, Perrine silitellen ja taputellen, aasi puolestansa vilkuttaen korviaan ja räpytellen silmiään tavalla, joka oli yhtä selvä kuin puhe. "Jospa tietäisit", kuiskasi Perrioe. Mutta Palikar ei tietänyt mitään, ei aavistanut mitään. Täysin tyytyväisenä nykyisyyteen, lepoon, hyvään laitnmeen se oli onnellisin aasi koko maailmassa. Sitäpaitsi se oli tullut hyväksi ystäväksi Grain de Selille, joka osotti sille ystävyyttään tavalla, joka sangen paljon imarteli sen herkkusuisuutta. Palikarin oli näet maanantaina onnistunut päästä irti lieastansa ja silloin se oli lähestynyt Grain de Seliä, joka paraikaa oli lajittelemassa vasta saapuneita ryysyjä, ja siihen se jäi uteliaana katselemaan. Grain de Selillä oli aina säännöllisesti vieressänsä litrallinen viiniä ynnä lasi sen varalle että rupeaisi janottamaan. Ja häntä janotti melkein aina. Sinä aamuna hänellä oli vähän kiire, niin ettei joutanut niin usein katselemaan ympärilleen, mutta siitä huolimatta ei tuo jano, josta hän oli saanut liikanimensäkin, lakannut muistuttamasta olemassa olostansa. Samassa kun keskeytti työnsä tarttuaksensa pulloon hän huomasi Palikarin kaula ojennettuna katselevan häntä.
"Kuulepas veitikka, mitä sinulla on täällä tekemistä?"