"Olen kyllä kuullut aasien juovan viiniä", lausui eräs, "mutta en ole uskonut sitä todeksi."
"Tuohan on oikea juomari", arveli joku toinen.
"Teidän pitäisi ostaa se", neuvoi Markiisitar kääntyen Grain de Selin puoleen, "siitähän saisitte hyvän juomatoverin."
"Teistäpä tulisi oiva pari."
Grain de Sel ei ostanut sitä, mutta rupesi myötätuntoisuudella kohtelemaan sitä ja ehdotti Perrinelle seuraamaan häntä keskiviikkona hevostorille. Tämä ehdotus oli oikeana lohdutuksena lapsi raukalle, jolla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä miten osata suuren Parisin hevostorille, vielä vähemmin miten menetellä myödessään siellä aasin, selvitä sen hinnasta tulematta peijatuksi. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan parisilaisista pettureista ja varkaista ja tunsi voimattomuutensa ja kykenemättömyytensä puolustautumaan heitä vastaan jos joutuisi heidäo kynsiinsä.
Keskiviikko-aamu kului huolellisesti siivotessa ja harjatessa Palikaria ja siinä oli hänellä yllin kyllin tilaisuutta sitä hyväillä ja syleillä. Mutta oi! Miten surkealla mielellä se tapahtui! Eihän hän sitten enää saisi nähdä uskollista toveriansa! Kenen käsiin se sitten joutuisi? Poloinen parka! Perrine ei voinut torjua sitä ajatusta, kuvailematta mielessään kaikkia niitä kurjannäköisiä, kidutetuita aasiraukkoja, joita oli matkallaan nähnyt jos jossakin suurilla valtateillä, ikäänkuin maailmassa ei olisi olemassa aaseja muuta kuin kiduttamista varten, ja nyt hän luuli Palikarinsa joutuvan niiden joukkoon. Tosin Palikar kyllä, jouduttuaan heidän omaksensa, oli saanut kärsiä puutetta, jopa kurjuuttakin, saanut uupua pitkillä matkoilla, kärsiä vilua ja hellettä, lunta, sadetta ja rakeita sekä nähdä nälkää, mutta sitä ei oltu ollenkaan ruoskittu ja se tunsi saavansa hellää kohtelua heidän puoleltansa, joiden vaivoihin sen tuli ottaa osaa. Tyttö raukka oikein vapisi kysyessänsä mimmoiselle omistajalle se nyt joutuneekaan. Perrine oli nähnyt niin monta julmuria, jolla ei edes ollut käsitystä julmuudestansa.
Palikar näytti oikein kummastuneelta, kun sille asetettiin riimu päähän vaikkei sitä valjastettukaan vaunujen eteen, ja kummastus yhä suureni kun Grain de Sel, jota ei haluttanut astumalla kulkea pitkää matkaa Charonnesta hevostorille, nousi sen selkään; mutta kun Perrine piteli sitä päästä jutellen sen kanssa, niin ihmettely ei muuttunut vastarinnaksi: olihan Grain de Sel sitä paitsi sen byvä ystävä.
He siis läksivät, Palikar arvokkaasti astuen Perrinen taluttamana, ja kun heidän kuljettavillaan kaduilla liike ei ollut kovinkaan vilkas, niin he onnellisesti saapuivat eräälle sangen leveälle sillalle, joka vei suureen puutarhaan.
"Tämä Jardin de Plantis", kertoi Grain de Sel, "olen varma ettei siellä ole ainoatakaan näin komeata aasia."
"Silloinhan voisimme ehkä myödä sen heille", vasrasi Perrine, arvellen että eläintieteellisessä puutarhassa elävillä ei ole muuta tekemistä kuin elää mielensä mukaan.