"Näethän, että hänen täytyy jäädä pitkälleen", lausui Markiisitar päättäväisesti. "Teidän täytyy lykätä matkanne huomiseksi ja minä menen heti noutamaan kupillisen lihalientä La Carpelta, sillä lihaliemi on hänen mielitekonsa, niinkuin viini on meidän herra isäntämme. Niin kesällä kuin talvella hän nousee kello viisi aamulla asettaaksensa patansa tulelle ja mainioksi hän osaa keittää liemensä; ei monella varakkaammallakaan ole niin maukasta pöytään tuotavaksi."
Odottamatta vastausta hän meni naapurinsa luokse, joka jälleen oli asettunut työhönsä.
"Tahtoisitteko antaa minulle kupillisen lihalientä sairastamme varten?" hän kysyi.
La Carpen vastaus oli hyväntahtoinen hymy ja heti sen perästä hän nosti pois kannen padastansa, joka kiehui tulella. Ja höyryn levitessä pieneen huoneeseen hän katseli Markiisitarta ihastunein silmin sieramet pullistuneina, tyytyväisen ja ylpeän näköisenä.
"Niin tämä tuoksuu hyvälle", vakuutti Markiisitar, "ja jos mikään voi pelastaa rouva raukkaa, niin tämä sen tekee; mutta" — tässä hän hiljensi äänensä kuiskaukseksi — "tiedättehän että hän on kovin heikko: se ei voi enää kestää kauan."
La Carpe kohotti kätensä kohti taivasta.
"Minun on kovin sääli tuota suloista tyttöä."
La Carpe painoi alas päänsä ja ojensi toisen kätensä liikkeellä, joka selvästi ilmaisi: "Emmekä me voi tehdä siihen mitään."
Ja kuitenkin he kumpikin tekivät minkä suinkin voivat, mutta köyhät ovat niin tottuneet kurjuuteen, etteivät voi sitä kummastella, vielä vähemmin siitä nurista. Ken heistä ei ole saanut kärsiä tässä maailmassa? Tänään sinä, huomenna minä.
Kun knppi oli täysi, Markiisitar otti sen ja astui hyvin varovasti, ettei suinkaan läikyttäisi siitä pisaraakaan.