"Ottakaa tästä, hyvä rouva", hän kehoitta laskeutuen polvilleen vuoteen viereen, "vaan älkää suinkaan liikkuko, avatkaa ainoastaan vähäisen huulianne."
Hyvin varovasti hän sitten kaatoi pienen lusikallisen lientä sairaan suuhun; mutta potilas ei voinut sitä siellä, vaan rupesi antamaan ylen. ja sitten seurasi uusi pyörtymiskohtaus, vielä pitempi kuin edelliset.
Oli selvää että lihaliemestä ei ollut enää apua. Markiisitar sen hyvin älysi ja pakotti Perrinen nauttimaan sen, ettei kallis herkku menisi hukkaan.
"Te kyllä tarvitsette vielä kaikki voimanne, pienokaiseni, tämä virkistää teitä."
Kun Markiisitar ei lihaliemellään, joka hänen mielestänsä kyllä jos mikään oli omiaan parantamaan kaikki vammat, saanut sairasta virkistymään niinkuin oli toivoout, niin hän ei keksinyt mitään neuvoa eikä voinut ehdottaa muuta kuin että uudestaan haettaisiin lääkäri: ehkä hän voi tehdä jotakin.
Lääkäri tuli ja kirjotti määräyksen, mutta selitti samalla suoraan lähtiessänsä Markiisittarelle, ettei hän voinut tehdä mitään sairaan parantamiseksi:
"Hänet ovat kurjuus, suru ja levon puute saaneet knoleman omaksi. Jos hän olisi jaksanutkin lähteä tänään, niin hän olisi kuollut rautatievaunuun; tätä ei voi kestää kuin muutamia tunteja, uusi pyörtymyskohtaus ja silloin on kaikki lopussa."
Mutta sitä kesti päiviä, sillä elämä, joka vanhoissa väleen sammuu, on voimakkaampi nuorissa: hän ei tullut terveemmäksi eikä heikontunutkaan, ja vaikka hän ei voinut nauttia ravinnon rahtustakaan eikä lääkkeitä ja vaikka hän makasi siinä ikäänkuin nukkuen ihan liikkumatta, välistä melkeinpä hengittämättä, niin hän eli kuitenkin.
Perrine alkoi uudestaan toivoa. Tuoni, joka aina muistuttaa vanhuksia läsnäolostansa ja näyttää aina olevan lähellä, silloinkin kun se todellisuudessa vielä on heistä kaukana, on nuorille niin vastenmielinen, etteivät tahdo häntä tuntea, si edes silloinkaan kun se kolkuttaa heidän ovellensa. Miksikä hänen äitinsä ei vielä paranisi? Minkä tähden hän kuolisi? Viiden- tahi kuudenkymmenen vuoden vanhoina on aika kuolla eikä hänen äitinsä vielä ollut kolmeakaankymmeatä! Mitä häo oli rikkonut että häntä rangaistaisiin ennenaikaisella kuolemalla, häntä, joka oli puolisoista lempein, äideistä hellin ja aina niin hyvä omaisillensa. Se ei voi olla mahdollista! Päinvastoin hän kyllä vielä paranee. Ja hän keksi kaikenlaisia perusteita toiveillensa, jopa hän luuli tuon horrostilankin ainoastaan suotavaksi levoksi kaikkien vaivojen ja ponnistusten perästä. Milloin kuitenkin epäilys liian paljon rasitti ja hän tuli levottomaksi, silloin hän turvautui Markiisittareen, joka aina vahvisti hänen toivoansa lausumalla:
"Kun hän on jaksanut kestää nuo pitkät pyörtymiset, niin hän ei varmaankaan kuole."