"Niin, eikö totta?"
"Samaa luulevat Grain de Sel ja La Carpe."
Kun muutkin näkyivät luulevan hänen äitinsä vielä paranevan, niin hän itsekin vähitellen tuli siitä varmaksi ja oli sen tähden levoton ainoastaan siitä riittäisivätkö La Rouquerielta saamansa rahat heidän menoihinsa, niin pienet kuin ne olivatkin. Ne hupenivat kaikesta säästäväisyydestä huolimatta hirveän sukkelaan, milloin oli joku odottamaton meno, milloin toinen. Mihin he turvautuisivat kun viimeinen ropo olisi mennyt? Mistä saisivat pienintäkään apua, kun heille ei enää jäisi muuta kuin vaateriepunsa? Mitenkä pääsisivät Maraucourtiin?
Välistä, kun hän istui äitinsä vuoteen vieressä, nuo ajatukset vaivasivat häntä niin kauheasti, että tuskanhiki oikein nousi hänelle päähän ja hän luuli nyt vuorostansa pyörtyvänsä. Eräänä iltana juuri semmoisena hetkenä hän tunsi heikon puristuksen äidin kädestä, jota piti omassansa.
"Tahdotko jotakin, äiti?" hän kysyi innokkaasti, samassa palautuneena todellisuuteen.
"Minun täytyy puhutella sinua, sillä hetki on tullut; lausua sinulle viimeiset sanani, viimeinen tahtoni."
"Oi äiti, äiti!"
"Älä keskeytä minua, sydänkäpyseni, ja koeta hillitä suruasi, samaten kuin minäkin koetan hillitä epätoivoani. En ole tahtonut saattaa sinua levottomaksi ja siinä syy miksi en ole ennen puhunut, säästääkseni sinulta tuskaa, mutta se mikä minulla on sanottavana, on sanottava, niin kauhealta kuin se meistä tuntuukin. Olisin huono äiti, heikko ja pelkuri, ainakin ymmärtämätön, jos vielä lykkäisin sen tuonnemmaksi."
Hän vaikeni, yhtä paljon hengähtääksensä kuin kootaksensa ajatuksiansa.
"Meidän täytyy erota…"