Perrine ei voinut olla nyyhkimättä.
"Niin, se on kauheata, lapsi kultani, enkä kuitenkaan voi torjua itsestäni ajatusta, että ehkä on sinun parempi aivan orpona kuin äidin seurassa tulla sukusi luokse, joka hänet hylkäisi. Kuitenkin tapahtuu Jumalan tahto — sinä jäät yksin — ehkä muutaman tunnin kuluttua — ehkä huomenna —"
Mielenliikutus esti häntä jatkamaata ja vasta hetken kuluttua hän jaksoi lisätä:
"Kun minua — ei enää ole olemassa, niin sinulla on monta tointa tehtävänä muodollisuuden vuoksi; silloin sinun pitää ottaa taskustani eräs kaksinkertaiseen silkkiin kääritty paperi sekä antaa se niille, jotka sitä sinulta kysyvät: se on vihkitodistukseni; siinä on minun ynnä isäsi nimet. Mutta sinun pitää vaatia se takaisin, siliä se on siuulle välttämätön näyttääksesi toteen syntyperäsi. Sen vuoksi sinun tulee säilyttää se erittäin huolellisesti. Voipi kuitenkin sattua että hukkaat sen ja siksi sinun pitää oppia se ulkoa eikä milloinkaan unohtaa sitä silloin kun sinun on tarvis näyttää se, sinun tulee pyytää uusi. Kasitäthän minut? Ja muistathan mitä sanon sinulle?"
"Kyllä, äiti, kyllä!"
"Sinä tulet kovin onnettomaksi ja mielesi murtuu, mutta et saa antautua tuskan valtaan kun — kun jäät yksin — yksin Parisiin. Silloin sinun pitää heti matkustaa Maraucourtiin: rautateitse, jos sinulla on siihen kylliksi rahaa, jalkaisin ellei sinulla ole kylliksi rahaa junalippuun; parempi on nukkua maantien ojassa ja kärsiä nälkää kuin jäädä Parisiin. Lupaathan minulle!"
"Sen lupaan, äiti."
"Niin hirvittävä on oykyinen tilamme, että tuntuu melkein helpotukselta ajatella sinun joutuvan täältä pois."
Mutta tuo helpotus ei kuitenkaan ollut kyllin suuri torjuaksensa uutta heikkouden kohtausta ja hän makasi kauan aikaa liikahtamatta miltei hengittämättä ja lausumatta sanaakaan.
Mitä suurimman pelon ja tuskan valtaamana Perrine kumartui hänen ylitsensä huutaen: