"Äiti, äiti!"
Tuo huuto näytti palauttavan hänet henkiin.
"Odota vähän", hän kuiskasi niin heikosti, että sanat pikemmin tuntuivat katkonaiselta hengitykseltä, "olihan minulla vielä muutakin sanottavaa sinulle, joka sinun tulee painaa mieleesi — mutta en muista mitä jo olen sanonut — odota vähäsen."
Hetken perästä hän jatkoi:
"Niin sitähän se oli: kun saavut Maraucourtiin, niin älä hätäile; sinulla ei ole oikeutta vaatia mitään. Minkä saavutat, sen saavutat itsesi tähden, kun olet hyvä ja tulet rakastetuksi… Toimi niin, että sinua rakastetaan… itsesi tähden, siinä kaikki. Mutta minä toivon… minä tiedän että he vielä rakastavat sinua… ken voisi olla sinua tskastamatta… Silloin kova onnesi on lopussa."
Hän pani kätensä ristiin ja silmiin tuli kirkas loiste.
"Näin sinnt… niin, näin sinut ooneliisena… Oi! Jospa saisin kuolla siinä uskossa ja toivossa että muistoni aina pysyy elävänä sydämessäsi!"
Tuon sairas lausui rukouksen tapaan taivaaseen, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän vaipui jälleen tuiki uupuneena matrassillensa ikäänkuin tuo ponnistus olisi riistänyt viimeisetkin voimat; hän makasi siinä uuvuksissa, menehtyneenä vaikkei tainnuksissa, mikäli voi päättää hänen läähättävästä hengityksestänsä.
Perrine jäi hetkeksi seisomaan vuoteen viereen, mutta nähdessään että äidin tila ei muuttunut, hän meni hiljaa ulos. Tuskin hän kuitenkaan ennätti pihalle ennenkuin ennemmin kaatui knin heittäytyi suulleen ruohoon ja purskahti katkeraan itkuon. Hänen sydämensä sykki rajusti, hänen päätään huimasi, jalat eivät ottaneet kannattaaksensa häntä, kauan hillitty tuska puhkesi surkeaan valitukseen.
Niin hän makasi muutamia minuutteja vallan masentuneena, itkun tukehduttamana, mutta kohta omatunto häntä soimasi siitä, että oli jättänyt äidin hetkeksi yksin; hän siis nousi koettaaksensa vähäisen rauhottua urhoollisesti taistellen kyyneleitänsä ja tuskaansa vastaaa.