Sinne tänne hän asteli suurella pihalla, jossa varjot jo rupesivat tihenemään, tietämättä minne meni, milloin suoraan eteenpäin, milloin sen ympäri tarhaan koettaen pidättää kyyneleitänsä.
Kun hän ehkä kymmenettä kertaa astui tuon rautatievaunun ohitse, jonka ovesta karamellintekijä jo hetken aikaa oli häntä katsellut, niin tämä astui hänen luoksensa pari sitkeätä karamellia kädessä.
"Sinun on varmaankin kovin ikävä tyttöseni", hän lausui säälivästi.
"Kyllä."
"Kas tässä, ota nämä…" hän ojensi hänelle karamelliputkensa, "… makeiset tekevät hyvää?"
Kuudes luku.
Pappi oli jo lopettanut viimeiset rukoukset ja juuri lähtenyt, mutta
Perrine jäi yhä avohaudan luokse, silmät käsiin kätkettyinä. Silloin
Markiisitar, joka ei ollut jättänyt häntä, kumartui hänen ylitsensä ja
tarttui hänen käteensä.
"Meidän täytyy mennä", hän lausui.
"Oi, täytyykö meidän?"
"Niin, meidän täytyy mennä", hän toisti vakavasti.