Jokaisella meistä on jokapäiväisessä elämässämme hetkiä, joissa tunnemme omaavamme runsaammin rohkeutta tahi joutuneemme alakuloisuuden valtaan, hetkiä, jolloin kannettavamme taakka joko tuntuu meistä keveämmältä tahi raskaammalta. Tälle tyttö raukalle olivat aina illat raskaimmat etenkin nyt kun entisiin suruihin liittyi äidin kaipaus siihen määrin että hänen oli entistä vaikeampi sitä kestää.
Ei milloinkaan hänen ollut niin vaikea pitää ajatuksiansa koossa; hänestä tuntui kuin olisi hän lekottavan liekin kaltainen, jota tuuli liehutti, ilman vastustusvoimaa, valmiina sammumaan milloin hyvänsä.
Oli hurmaavan kaunis mieltä virkistävä kesäilta; taivas häikäisevän kirkas, ilma tyyni ja lämmin. Mutta hänestä, joka vaelsi eteenpäin yksinään ja hyljättynä, tuntui juuri tuo illan tyyneys yhä painostavammalta. Tätä surun tunnetta vielä lisäsi kahdenkertaisesti kaikki nuo iloiset kasvot, joiden näki yltympäri riemuitsevan päivän päättymisestä. Kylän väki istui asuntojensa edustalla, tyytyväisenä päivän töihin, kotiin tulevat työmiehet näkyivät oikein nauttivan heitä odottelevan ruuan sulotuoksuista; jopa hevosetkin jouduttivat kulkuaan päästäksensä hauskaan talliin lepoon täysinäisen seimen luokse pureskelemaan makuisata niitto-ruohoa. Tuon kaiken tyttö raukka näki ja kummako sitten että hänen sydäntään ahdisti ajatellessaan että hänen yksin vaan täytyi vaeltaa eteenpäin, pois kaikesta siitä joka ilahdutti toisten sydämiä. Ja hän astui edelleen; pian hän oli jättänyt kylän taaksensa ja päässyt valtamaantielle, joka jakaantui kahdelle haaralle. Viittojen mukaan toinen niistä vei Moisellen kautta Calaisiin, toinen myöskin, mutta Ecouesin kautta ja sen tien hän valitsi.
Settsemls Inka.
Vaikka olikin sangen väsynyt ja hänen jalkojaan pakoitti, Perrine olisi kuitenkin mieluimmin jatkanut matkaansa illan viileydessä ja yksinäisyydessä, sillä hän tunsi siinä rauhaa, jommoista päivä ei ollut hänelle suonut. Mutta ennenkuin tuli liian myöhäinen, hänen oli pakko etsiä sopiva lepopaikka yöksi, sillä jos hän kulkisi niin kauan kuin jaksaisi, niin hän illan pimeässä ehkä ei löytäisi muuta lepopaikkaa kuin maantien ojan tahi sen viereisen kedon. Asian niin ollen hänen oli parasta uhrata mielihalunsa ja käyttää hyväksensä illan viimeiset valonsäteet etsiäksensä jonkun suojapaikan, jonka kätkössä voisi nauttia virkistävää unta. Meneväthän pikkulinnutkin aikaisin levolle, kun vielä on vallan valoisata, miksikä hän ei tekisi samoin; olivathan ne hyvänä esimerkkinä hänelle joka elää niiden elämää.
Hänen ei tarvinnut kulkea kauan ennenkuin löysi semmoisen, joka lupaili hänelle kaikki edut, joita halusi. Saapuessansa suuren latvus artisokka pellon luokse hän näki talonpojan vaimoineen leikkaavan latvat poikki ja kokoavan ne suuriin vasuihin; saatuaan ne täyteet he nostivat ne maantiellä oleviin kärryihin. Melkein vaistomaisesti Perrine seisahtui katselemaan työtä ja samassa seisahtuivat puolikasvuisen tytön ajamat kärritkin siinä matkalla kotiin kylään.
"Joko nyt olette korjanneet artisokkanne?" hän huusi.
"Eipä se ole liian aikaiseen", vastasi talonpoika, "enpä ole niin tyhmä että suotta makaisia tuolla joka yö vahtimassa, kunnes menehtyisin. En suinkaan, tästä yöstä alkaen aion sievästi maata omassa sängyssäni."
"Entäs Monneau?"
"Monseau on muka ollut viisas hän; hän sanoo että muut suojelevat hänenkin peltoansa vahtiessansa omaansa; mutta tänä yönä en minä ainakaae vahdi. Eikä olisi hullumpaa jos hän huomenna huomaisi peltonsa jo korjatuksi."