Ja silloin purskahtivat kaikki kolme suureen nauruun, joka selvästi ilmoitti etteivät niinkään pitäneet väliä tuosta Monneau veitikasta, joka jätti peltonsa vahtimisen naapurien huoleksi ja nukkui makiasti heidän valvoessaan.
"Sepä olisi todellakin mainiota!"
"Odotappas hetkinen, me tullaan myöskin paikalla kotiin, sillä työmme tuossa tuokiossa loppuu."
Niin todellakin, sillä hetkisen kuluttua molemmat rattaat ajoivat sieltä pois.
Alkoi jo hämärtää, mutta Perrine voi kuiteakie varsin hyvin erottaa miten toinen pelto oli huolellisesti "korjattu" ja toinen siinä vielä rehotti koskemattomana odottaen peltomiestä, antaaksensa hänelle runsaan satonsa. Toisen tuonnemmaisessa syrjässä näkyi pieni risumaja, jossa talonpoika nähtävästi oli viettänyt yönsä suojellessaan omaansa ja samalla naapurinsakiu peltoa. Miten onnellinen tyttö raukka olisikaan, jos hänellä olisi niin mainio makuupaikka?
Tuskin se aate oli välkahtänyt hänen päässään, ennenkuin sitä seurasi toinen; miksikä hän ei voisi yöpyä siihen. Mitäpä pahaa siinä olisi, se kun kuitenkin oli tyhjä? Eihän hänen tarvinnut peljätä poishäätämistä kun pelto jo oli korjattu eikä kukaan sinne enää tulisi. Läheisyydestä loisti tuli tiiliuunista, ja nähdessään sen punaiset liekit hän ei tuntenut olevansa yhtä yksinään kuin autiolla maaantiellä — illan hämärässä ne olivat hänelle valotornina aavalla merellä.
Kuitenkaan hän ei heti rohjennut asettua risumajaan, se kon ei ollut ihan tien vieressä; hänestä oli varovaisempaa mennä sinne vasta pimeän tultua. Hän istahti sentähden tienviereen odottamaan jo edeltäpäin iloiten keksimästään hyvästä yöpaikasta, jommoista hän ei voinut toivoakaan löytävänsä. Vihdoin, kun hän ei enää selvästi voinut erottaa ympärillä olevia esineitä, eikä kuulunut hisaustakaan maantieltä päin, hän varovasti tohti hiipiä artisokkien välitse majaa kohti. Siellä oli vielä parempi olla kuin hän oli kuvaillutkaan, sillä lattialla oli olkivuode ja kaislakimppu, josta sai varsin hyvän päänalusen.
Käytyään Saint-Denisin leipurissa Perrine oli ollut kuin takaa-ajettu metsäkauris ja monta kertaa hän oli katsahtanut taaksensa olivatko polisit häntä takaa-ajamassa saadaksensa selville tuon väärän viisifrangin jutun. Risumajan olkivuoteella hänen hermonsa hiukan asettuivat ja katto hänen yllänsä tuotti hänelle elähyttävää ja mieltä rohkaisevaa turvan ja toivon tunnetta, jommoista ei pitkään aikaan ollut saanut kokea: ei ollut vielä kaikki menetetty, vielä onni hänellekin koittaa.
Mutta vähän rauhoituttuaan hän kummastuksekseen huomasi itsellään olevan nälän. Astuessansa pitkin tietä hänestä tuntui kuin hänen ei milloinkaan enää tarvitsisi syödä eikä juoda.
Vaarallisin kohta hänen nykyisessä kohtalossaan oli juuri se, miten hänen olisi mahdollista viitenä tahi kuutena päivänä tulla toimeen rahojensa jäännöksillä, viidellä centimella. Sinä hetkenä se ei sen enempää merkinnyt, mutta huomenna, ylihuomenna.