Mutta heitä häirittiin; vaunujen ratinaa kuului kaukaa maantieltä ja silloin varkaat piiloutuivat artisokkien väliin niin syvälle ettei edes Perrine voinut heitä nähdä.
Vaunujen mentyä ohi he nousivat jälleen jatkamaan työtänsä kahta vertaa uutterammio.
Vaikka he työskentelivät tavattoman sukkelaan ei Perrinen mielestä työ kuitenkaan ottanut milioinkaan loppuaksensa ja joka hetki hän luuli että heitä tultaisiin vangitsemaan ja silloin ihan varmaan hänkin heidän mukanansa.
Jospa hän kuitenkin voisi pelastua! Ei ollut tosin vaikeata päästä ulos majasta, mutta voisiko hän hiipiä edelleen pois herättämättä minkäänlaista huomiota? Jos hän sen sijaan jäisi sinne ja olisi hiljaa kuin hiiri, niin hän varmaankin pysyisi kokonaan huomaamatta.
Niin hän pani jälleen hiljaa maata ja oli nukkuvinaan, sentähden että hänestä oli mahdotonta paeta huomaamatta ja joutumatta kiinni; parasta oli sittenkin olla muka näkemättä mitään, ehkä varkaat silloin luulivat hänen nukkuneen koko ajan, jos sattumalta tulisivat majaa tarkastamaan.
Hyvän aikaa varkaat vielä jatkoivat työtään, sitten kuului kimakka vihellys, jonka jäljestä vaunut ratisten lähestyivät maantietä pitkin pellon laitaan asti, johon seisahtuivat. Parissa minutissa olivat vasut nostetut niihin ja sitten varkaat täyttä vauhtia ajoivat pois Parisiin vievää tietä.
Jos Perrine olisi tietänyt kuinka paljon kello oli, hänellä olisi kyllä vielä ollut aikaa nukkua kunnes päivä alkoi sarastaa, mutta kun hänellä ei ollut aavistustakaan siitä miten kauan jo oli ollut siellä, niin hänestä tuutui paraalta jatkaa matkaansa: maalla ollaan aikaisin liikkeellä. Jos päivän koitteessa joku talonpoika sattuisi näkemään hänen tulevan ryöstetyltä pellolta, tahi vaan olevan sen läheisyydessäkin niin ehkä luulisivat häntä varkaiden liittolaiseksi ja vangitsisivat hänet.
Hän hiipi varovasti ulos majasta ja varkaan tapaan peltoa pitkin maantielle tarkasti kuunnellen ja katsellen ympärilleen näkyikö ketään. Siten hän pääsi maantielle ja jatkoi joutuisasti matkaansa. Tähtien tuikkiva valo heikkeni ja itäisellä taivaanrannalla näkyi heikko ja kapea valonviiva, joka levenemistänsä leveni valaisten pimeät varjot ja ilmoittaen päivän tuloa.
Kahdeksas loka.
Perrine ei ollut astunut kauan ennenkuin näki mustan seinän kohoavan edessänsä taivaan rannalla ja vähitellen muodostuvan katoiksi, savupiipuiksi ja kirkontorneiksi samalla kun alempana olevat esineet pysyivät pimeässä.