Pian hän oli ehtinyt kaupunkiin; vaistomaisesti hän siellä säikähti omien askeleidensa kolinaa ja rupesi astumaan hiljaa ja varovasti, mutta hänen pelkonsa oli turha. Sillä paitsi muutamia kattoloilla kuljeskelevia kissoja oli kaikki vielä unen vallassa, niin ihmiset kuin eläimetkin. Ei kukaan herännytkään paitsi muutama koira, joka silloin tällöin haukahti lukitun portin takana. Koko kaupunki näytti kuolleelta.
Päästyään jälleen ulos kaupungista hän rauhoittui ja hiljensi vauhtiansa; olihan hän nyt siksi kaukana "korjatusta" pellosta, ettei häntä enää voi luulla varkaiden liittolaiseksi ja hän käsitti ettei voisi kauankaan jatkaa semmoista kulkua. Hän tunsi outoa väsymystä ja raukeutta ja huolimatta aamun viileydestä veri nousi hänelle päähän saattaen askeleensa horjumaan.
Mutta vaikka hän astuikin vitkemmin, vaikka aamu olikin raitis ja virkistävä kaste peitti maan, niin hän pysyi kuitenkin yhtä levotonna, hänen reippautensa oli kadonnut ja hän tunsi nälän ahdistuksen, joka vei häneltä kaiken tarmon.
Minne hän joutuisi, jos hän menettäisi kaiken tahdonlujuuden, kaikki voimansa?
Niin ei saisi tapahtua ja hän päätti levähtää hetkisen. Hän oli juuri päässyt vasta niitetylle apilaspellolle, jossa hyvänhajuinen heinä oli haravoitu houkutteleviin rukoihin. Hänen onnistui päästä syvän ojan ylitse ja hän valmisti ruvon kylkeen itselleen pehmeän vuoteen, joka vielä lisäksi oli lämmin ja tuoksui niin suloisen tuoreelta. Oli niin hiljaista ja rauhallista aukealla pellolla, luonto vielä uinaili ja näytti aamuruskon valossa äärettömän aavalta. Hiljaisuus, vuoteen lämpö ja heinän sulotuoksu rauhoitti hänen kiihtyneet hermonsa, eikä aikaakaan niin hän vaipui virkistävän unen helmaan.
Hänen herätessänsä päivän pyörä jo korkealta taivaalta lämpimillä säteillään valaisi maan ja suuri joukko työväkeä, miehiä, naisia hevosineen oli täydessä touhussa hänen ympärillään. Hänen läheisyydessänsä joukko miehiä perkasi ohdakkeet kaurapellosta; tuo läheisyys häntä vähäisen pelotti, mutta hän huomasi heti heidän käytöksestään etteivät olleet häntä huomanneet tahi eivät sen enempää hänestä välittäneet. Heidän ehdittyään vähän etäämmäksi hän nousi jatkamaan matkaansa.
Pitkä, sikeä nni oli virkistänyt hänet ja palauttanut hänen voimansa, niin että hän jaksoi sangen rivakasti jatkaa matkaansa muutamia kilometrejä. Mutta siiloin aälkä rupesi muistuttamaan häntä läsnäolostansa vaikuttaen pyörtymistä, kuvotusta, suonenvetoa ja painostamista sekä semmoista tunnetta kuin puristettaisiin hänen ohimojansa kovasti pihdeillä. Saavuttuaan mäen kukkulalle hän näki edessänsä suuren kylän ja sen takana metsänrinteellä komean linnan huiput kohoavan korkealle kohti taivasta. Sieltä hän päätti ostaa leipää.
Minkätähden hän kärsisi nälkää, kun hänellä vielä oli yksi sous taskussansa? Minkätähden hän ei siis sitä käyttäisi? Tosin hänelle ei enää jäänyt mitään jäljelle kun se oli mennyt, mutta kentiesi voisi olla mahdollista että hänelle sattuisi apu jossakin muodossa, Onhan ollut ihmisiä, jotka ovat löytäneet rahaa maantieltä; ehkä voisi hänellekin sattua samanlainea onni. Mtnkätähden ei onni kerrankin voisi olla hänellekin suosiollinen? Olihan hän jo saanut kärsiä siksi paljon onnettomuutta, puhumattakaan tavallisista vastoinkäymisistä, että olisi aika onnen lehden kääntyä.
Hän katseli tarkasti rahaansa ottaaksensa selvää oliko sekin väärä. Pahaksi onneksi hän ei kyllin hyvin tuntetmt ranskalaisia rahoja voidaksensa päättää oliko se oikea vai väärä. Senvuoksi hän melkein vapisi astuessaan lähimaiseen leipurinmyymälään ja peljäten Saint-Denisissä tapahtuneen kohtauksen siellä uudistuvan.
"Olkaa hyvä leikatkaa minulle leipää sen verran kum voin saada yhdellä sous'illa?" hän pyysi puodin omistajalta.