Vastaamatta mitään leipuri ojensi hänelle pienen leivän hyllyltänsä, mutta ojentamatta kättään sitä ottamaan Perrine lausui epäröiden.
"Ellette tahdo leikata leipää niin sen ei tarvitse olla tuoretta."
"Ottakaa sitten tämä."
Ja punnitsematta leipuri ojensi hänelle melkoisen suuren leivän, joka nähtävästi jo pari kolme päivää oli maannut hyllyllä.
Mutta vähät siitä oliko se kuivaa tahi tuoretta. Pääasia oli että se oli tavallista määrää suurempi ja itse asiassa se vastasikin kahta tavallista.
Heti saatuaan leivän käteen vesi oikein herahti hänelle suuhun, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut ruveta syömään ennenkuin oli päässyt ulos kylästä. Siihen ei mennyt paljon aikaa. Päästyään viimeisen talon sivuitse hän otti esiin puukkonsa ja piirusti sillä ristin leipäänsä, niin että muodostui neljä yhtä suurta osaa ja leikkasi siitä heti yhden palan, jonka tuli riittää sen päivän osaksi. Nuo kolme jäljellä olevat, olivat aiotut seuraavan kolmen päivän osaksi ja piti niiden riittämän kunnes pääsi Amiensin tienoille.
Tuon kaiken hän oli laskenut astuessansa kylän läpi ja mielestänsä se oli yhtä helppoa kuin yksinkertaistakin. Mutta tuskin hän oli haukannut ensimäisen suupalan päivänannoksestansa ennenkuin huomasi, että nälkää ei voi johtaa enempää kuin muitakaan elämän tarpeita sen mukaan mitä pitäisi tehdä, mitä ei. Hänen oli nälkä ja hänen täytyi saada syödä ja hän nielasi ensimäisen suupalan päättäen syödä toiset verkkaan ja kunnollisesti pureskelemalla. Mutta toinen luiskahti alas yhtä sukkelaan eikä hän voinut hillitä itseänsä vaikka kyllä koetti parastansa. Ei milloinkaan hän ollut tuntenut semmoista tahdon heikkoutta, semmoista eläimellistä ahmimishalua. Hän oikein häpesi itseään. Hän nuhteli itseään sanoen sitä rumaksi ja kurjaksi, mutta niin sanat kuin mielipiteetkin olivat yhtä voimattomat kalvavaa nälkää vastaan. Hänen ainoana puolustuksenaan, jos hänellä semmoista olikaan, oli että kaikki nuo pienet palaset yhteensä eivät painaneet edes puoltakaan naulaa ja ettei kokonainen naulakaan olisi riittänyt tyydyttämään tuota ääretöntä nälkää, joka vaivasi häntä ja joka varmaankin oli edellisten päivien paastoamisen seurauksena — hän kun tuskin oli nauttinut mitään sen jälkeen kuin La Carpe oli antanut hännello kupillisen lihalientä.
Tuon asian selitys, joka muuten oli vallan todenperäinen vaikutti sen, että neljäskin pala joutuun livahti alas samaa tietä kuin kolme edellistäkin, ihan yksinkertaisesti siitä syystä että hän ei voinut menetellä toisin, häneltä kun puuttui kaikki vastustusvoima.
Mutta tuo puolustus menetti voimansa heti hänen jälleen lähdettyä matkaan, eikä hän ollut ehtinyt astua viittä sataa metriä pölyistä tietä, ennenkuin kysyi miten käynee huomenna, kun nälkä jälleen vaatii tyydytystä, ellei ihmettä tapahdu, sillä muuten häntä kyllä kohtaisi samallainen nälän puuska kuin äskeinen.
Mutta sitä ennen häntä kohtasi toinen tuska, nimittäin jano, joka vallan kuivasi hänen kurkkunsa: aamu oli paahtavan kuuma ja vähä väliä tuli kuuma tuulenpuuska etelästä peittäen hänet kuivaan pölypilveen, saattaen hänet kovasti hiostumaan ja kielen vallan kuivamaan suulakeen. Oli ikäänkuin hän olisi hengittänyt hehkuvaa ilmaa ja tien reunamilla riippuivat peltokiertämön heleät kukat ja sinikellojen hennot kuvut melkein kuolleina, palaneina puoleksi surkastuneissa varsissaan.