"Mitä? Sinäkö se olet, pikkku tyttöni? Mitä teet täällä?"
Perrine ei voinut vastata; heikkous valtasi hänet pakottaen hänen istahtamaan ja hänen kalpeutensa ynnä ruskeat silmänsä kyllä puhuivat hänen puolestansa.
"Mikä sinun on?" huudahti La Rouquerie. "Oletko sairas?"
Perrine liikutti huuliaan saamatta ääntäkään suustansa ja nojautuen ensin käsivarteensa hän ojensihen ruohoon kalpeana, vavisten ja uupuneena yhtä paljon mielenliiktituksesta kuin ruumiillisesta heikkoudesta.
"No, no, no", huudahti La Rouquerie, "etkö osaa sanoa mikä sinua vaivaa?"
Mutta sitäpä juuri Perrine ei voinut, vaikka ei ollutkaan menettänyt tietoisuuttansa siitä, mitä hänen ympärillänsä tapahtui.
Mutta La Rouquerie oli kokenut nainen ja tunsi kurjuuden kaikissa sen muodoissa.
"Hän ehkä kohta kuolee nälkään", hän mumisi itsekseen.
Sen enempää sanomatta hän kiiruhti takaisin maantielle pienten riisuttujen kärryjen luokse, joita koristivat laidoissa riippuvat kaniininahat. Joutuun hän avasi arkun, otti sieltä suuren vehnäleivän, juustonpalasen ja pullon sekä juoksi takaisin Perrinen luokse.
Tyttö makasi siinä niinkuin äsken hänen mennessään.