Sillä aikaa oli Palikar suurilla, lempeillä silmillään katsellut mitä hänen ympärillään tapahtui. Nähdessään La Rouquerien istuvan ruohossa Perrinen vieressä sekin paneutui siihen maata.
"Tuo veitikka varmaan tahtoisi sekin leipä-palasen", lausui La
Rouquerie.
"Saanko antaa sille palasen?"
"Mielelläni, yhden, kaksi, niin monta kuin vaan tahdot, ja kun ne loppuvat, niin on kyllä uutta; älä ujostele tyttöseni, tuo hyvä poika on niin tyytyväinen kun on jälleen tavannut sinut; tiedäthän että se on hyvä."
"Niin, eikö ole?"
"Syötyäsi tämän palasen, mutta ei ennen, sillä olisi todellakin julmaa estää sinua syömästä, pitää sinun kertoa miten olet joutunut tänne metsään, jossa olit vähällä kuolla nälkään."
Huolimatta La Rouquerien varotuksista antoi Perrine palasen kiireesti luistaa alas.
"Kai tahdot toisenkin vielä?" kysyi eukko ensimäisen loputtua.
"Kyllä, jos vaan saan."
"Saat, mutta vasta kerrottuasi seikkailusi; kertoessasi se painuu, minkä jo olet syönyt."