Perrine rupesi kertomaan äitinsä kuolemasta alkaen. Kun hän kertoi kohtauksesta Saint-Denisin leipurinmyymälässä, otti La Rouquerie vasta sytytetyn piippunsa pois suustansa voidakseen oikein tehokkaasti lausua paheksumisensa leipurinrouvan käytöksestä.
"Käsitäthän että hän on varas", hän huudahti, "minä en tyrkytä kenellekään vääriä rahoja enkä myöskään anna kenenkään niitä petkuttaa itselleni. Ole huoletta, minä kyllä vielä pakotan hänen maksamaan sen itselleni takaisin jahka joudun Saint-Denisiin. Ellei hän suostu, niin ärsytän koko korttelin häntä vastaan. Minulla on paljon ystäviä Saint-Denisissä ja me sytytämme hänen puotinsa tuleen ellei muu auta."
Perrine jatkoi kertomustansa loppuun asti ja silloin lausui La
Rouquerie:
"Miltä sinusta tuntui kun olit kuolemaisillaan?"
"Ensin alussa se oli kovin surullista ja minun täytyi kerrankin kovasti huutaa niin kuin huudetaan yöllä kun tuntuu siltä kuin tukehtuisi, mutta sitten näin unta paratiisista ja niistä herkuista, joita siellä saisin nauttia; äitini odotti minua ja keitti minulle suklaata; tunsin jo sen hajun."
"Kummallista että juuri kuumuus, joka oli vähällä tappaa sinut, sen sijaan tavallaan pelasti sinut, sillä muutoin en olisi seisahtunut tähän metsään lepuuttaakseni Palikaria, enkä silloin olisi löytänyt sinua. Mitä nyt aiot tehdä tämän perästä?"
"Jatkaa matkaani."
"Ja mitä sinulla huomenna on syötävänä? Pitää olla sinun ikäisesi voidakseen antautua semmoisiin seikkailuihin."
"Mitä minun sitten teidän mielestänne pitäisi tehdä?"
La Rouquerie vetäisi juhlallisesti pari kolme mahtavaa savupilveä piipustansa ja mietti kotvasen ennenkuin vastasi: