"Nyt lähestymme Maraucourtia", lausui Rosalie, "kohta saatte nähdä herra Vulfranin huvilinnan ja sen perästä tehtaat. Kauppala, jossa asumme, on taempana puiden takana; me emme voi nähdä sitä ennenkuin olemme vallan lähellä. Joen toisella puolella on kirkko ja hautuumaa."
Todellakin he samassa saapuivat paikkaan, jossa raidat olivat karsitut ja heidän eteensä levisi linna kaikessa suuremmoisessa komeudessaan näyttäen heille kauniin etusivunsa laajoine valkokivisine siipineen, jyrkkine kattoineen, hoikkine savupiippuineen. Linna seisoi siinä keskellä avaraa nurmikkoa, jonka kauas alla oleviin niittyihin asti loivasti viettävällä rinteellä kasvoi komeita istutettuja puu- ja pensasryhmiä. Niityilläkin pieniä kukkuloita ja harjanteita.
Perrine seisahtui ällistyneenä tästä äkkiarvaamattamasta komeudesta, mutta Rosalie, joka oli tottunut siihen, jatkoi matkaansa, ja silloin putosi kori maahan heidän käsistänsä.
"Luulenpa tämän teidän mielestänne olevan hyvin kaunista — vai mitä?" sanoi Rosalie.
"Erittäin kaunista."
"Niiin. Herra Vulfran asuu siellä ypö yksin ja hänellä on siellä tusinan verta palvelijoita lukematta puutarhureita ja tallirenkejä, jotka asuvat noissa rakennuksissa tuolla alhaalla puiston laidassa ennenkuin saavutaan kauppalaan, niiden rakennusten vieressä, joilla on kaksi savupiippua matalampaa kuin tehtaan. Niissä ovat sähkökoneet linnan valaistusta varten ja höyrykone kasvihuoneiden lämmittämiseksi. Ja linnassa on niin ylen kaunista; siellä on melkein kaikki kullattua. Sanotaan nuorten herrojen mielellään tahtovan asua siellä herra Vulfranin kanssa, mutta hänen ei huolivan heitä sinne, vaan ennemmin asuvan ja ruokailevan ihan yksikseen. Olkoon miten tahansa, se vaan on varma, että hän on asettanut heidät asumaan toisen entiseen asuntoonsa tehtaan vieressä ja toisen ihan sen lähelle. Siten he ovat paljon lähempänä konttoria. Se ei kuitenkaan estä heitä vähä väliä myöhästymästä, kun sitä vastoin heidän setänsä vaikka onkin herra ja kuudenkymmenenviiden vuoden vanha ja tarvitsisi lepoa, on aina täsmällinen kesällä ja talvella, kauniilla ja rumalla säällä paitsi sunnuntaisin, sillä sunnuntaina ei täällä milloinkaan tehdä työtä. Herra Vulfran ei sitä tee eikä kukaan muu ja sentähden ette näe savupiippujen tänään savuavan."
Kun he jälleen tarttuivat koriinsa ei enää kestänyt kauan ennenkuin heidän silmäinsä eteen levisivät tehtaat ja kauppala. Mutta Perrinen mielestä siinä oli vaan rakennuksia yhtenä ainoana sekasortona, mikä uusi, mikä vanha ja niiden tiili- tahi liuskakatot kohosivat kaikki suunnattoman suuren savupiipun ympärillä, joka miltei ylhäältä alas asti nokisena melkein musertaen painoi toiset maan tasalle.
Mutta heidän päästyään lähemmäksi Perrinen huomio kääntyi ympäristöön, kun hän näki ensimäiset talot pienine pihoineen ja kituvine omenapuineen ja heti tunsi kauppalan samaksi, jommoiseksi niin usein oli kuullut sitä kuvailtavan.
Kaikista enimmän tavaton ihmisvilinä herätti hänen huomiotansa: juhlapukuiset miehet, naiset, lapset kokoontuneina ryhmiin talojen ympärille tahi mataloihin saleihin, joiden avonaisista ikkunista voi nähdä kaikki mita sisällä tapahtui — suuressa kaupungissa väkitungos tuskin olisi voinut olla suurempi. Ulkoilmassa ihmiset juttelivat käsiään heilutellen kömpelön ja typerän näköisinä; sisällä juotiin väristä päättäen omenaviiniä, kahvia ja viinaa ja lasit laskettiin meluten ja huutaen pöydälle ikäänkuin siellä olisi ollut suuri riita.
"Oi, miten paljon väkeä siellä on juomassa!" huudahti Perrine.