"Näkisittepä miten on palkanmaksun jälkeisenä sunnuntaina; silloin saisitte nähdä kuinka paljon on väkeä, jotka jo aamupuolella ovat juoneet itsensä vallan humalaan."
Huomattavinta noissa taloissa, joiden ohi he kulkivat oli kuitenkin se, että useimmat niistä, niin tiili- kuin puisetkin, vaikka kuinkakin vanhat, kurjat ja kaatumaisillaan, kuitenkin komeilivat mitä loistavimman värisiksi maalatuilla ikkuna- ja ovipielillään, niin että oikein osoitekilven tapaisesti vetivät huomion puoleensa. Tavallaan ne olivatkin semmoisia, sillä niissä vuokrattiin työmiehille huoneita ja koreat maalaukset ikäänkuin lupailivat halullisille puhtautta, jonka hätäisinkin silmäys huoneeseen heti osoitti valheeksi.
"Nyt olemme perillä", ilmoitti Rosalie vapaalla kädellään osoittaen tasaiseksi leikatulla pensasaidalla tiestä erotettua pientä tiilirakennusta. "Pihan perällä tämän talon takana on takapiha, jossa myöskin on rakennuksia, ja sieltä vuokraamme huoneita työnaisille. Kivirakennus rakennettiin ruokatarjoilua varten ja toisessa kerrassa asuvat täyshoitolaisemme."
Pensasaidassa olevasta portista päästiin pienelle pihalle. Omenapuiden väliltä vei karkea hiekkatie asuinrakennukseen. Tuskin he olivat ehtineet astua montakaan askelta sitä kujaa ennenkuin nuorehko nainen näkyi kynnyksellä huutaen:
"Joutuin siinä, sinä laiskuri! Oliko sekin nyt kauheata astua tuo pieni väli täältä Picquignyhyn! Nyt olet jälleen viipynyt poissa puolen päivää laiskottelemassa."
"Tuo on täti Zenobie", lausui Rosalie puoliääneen, "hän ei ole aina niinkään hyvällä tuulella."
"Mitä sinä mumiset?"
"Minä sanoin että ellen olisi saanut apua korin kannossa, niin en suinkaan olisi vielä ehtioyt kotiin."
"Tekisit paremmin jos olisit vaiti senkin tyhjäntoimittaja."
Täti Zenobie torui miltei huutaen, niin että kuului sisälle asti, sentähden tuli lihavahko vanha nainen näkyviin eteiseen.