Se kertoo tarinan toivottoman,
joka itkee totuuttaan,
joka samalla kauniisti hymyää
ja kutsuu alle maan:
Noin iäti pilvet vaeltaa,
noin aaltojen meno on,
puut huojuvat, kivet vaikenevat
ja aika on loputon.
KAKSI KOIVUA.
Kaksi koivua kuivunutta
on aavikon äärellä.
Yli aavikon ajaa myrsky
sysimustalla pilvellä.
Se tohisee sieraimiinsa,
se hengittää villinä.
Se on myrsky, se on ihana myrsky,
sitä ei voi väistyä.
Kohta jokaisen aavikon korren,
kiven paino on punnittu.
Saa voimakas ehkä jäädä,
mutta heikko on tuomittu.
Kaksi koivua kuivunutta
kovin rakasti toistansa.
Ne kaatuivat sylityksin,
meni pitkin ne lakeutta.
Mutta kasteisen aamun koissa
näen virpiä paikalla.
Niin vihreinä, humaltuneina
ne katsovat lakeutta.
PAAN.
Paan soittaa urkuja hongiston,
se on vuoren ja ruskean rimmen Paan.
Sen parta on kaikki naava tuo,
ja sen sormet tuuli vaan.