Paan soittaa urkuja jossakin.
Niin usvatyttiä rakasti Paan,
mutta päivä sen aina sylistä vei,
sitä kiduttaa rimpihaudassaan.
Minä kuuntelen tarinaa havuilla.
Olen sinun ystäväsi, Paan.
Me nukumme suureen murheeseen:
oomme tuulta ja sammalta vaan.
HUHTIKUUN YÖ.
Niin huulin hämärin yö huhtikuun
nyt kuolon autuudesta kuiskuttaa.
Mä valvon niinkuin vainaa ylhäisin
ja juon sen hekumata ihanaa.
Mut ohi liukuu kuolon armas katse
ja vavahtain mä kuulen kolkutusta.
On aamu ulkona, on ihmisiä!
Voi, rinteellä on mullan pälvi musta!
VOGULIN HAUTAKIVESTÄ.
Niin väsyksiin mä kiersin kyläin teitä,
ei mulle naiset nuoret hymyilleet.
Niin tuomenmarjain makeutta etsin,
ei laaksossani ne koskaan kypsyneet.
Niin kuolin, haudan sain mä aavikolla,
mun mullastani kasvoi tuomipuu.
Sen marjat kypsyi, kutsui lempiviä
ain puoleensa, kun tuli elokuu.
SYKSYN TULLESSA.
Niin korkeaksi kasvanut oli heinä niittyjen
siell' jalka kovin kastehessa kastui:
Kuin unen raskaan tunsin syksyn tulevan,
mua vastaan kaikki kuolon tuska astui.