Niin kuin linnut pesissänsä
syntyy parvet laulujen.
Rinta onpi soittimena,
sydän onpi aihe sen.
Joen takaa, joen taakse
kutsuu viulut, kantelet.
Päivä lyhyt, joki pitkä,
siltana vain sävelet.
Katse veteen kirjoittavi
nimen rakkaan, salaisen.
Joki juoksee juoksemistaan,
kantaa mereen haavehen.
Joella on lähtehensä,
merelläkin loppu on.
Mutta kaipaus ja aika
iäti on loputon.
KAKSI MAISEMAA.
Taas päivä paistaa Pohjan soilla päin
ja tuulten pauhu täyttää erämaan.
Kuin kansaa horroksista herättäin
niin kosket huutaa pitkää huutoaan.
Jää ovet auki, ulos jokainen
kuin ihmeen luokse nopsaan kiiruhtaa
ja räystään itku kartanoilla on.
Käy pulmusparvet yllä pälvien,
kuin monta tuulispäätä valkeaa
ois irrallansa alla auringon.
Mut iloäänet iltaan vaientuu
ja suuri rauha korven laitaan jää.
Käy metsän takaa onnellinen kuu
kuin myhäilevä isoisän pää.
Se siunaa lastenlasten elämän,
se koivut himmeästi hopeoi
ja seiväsparit mykkäin aitojen;
luo katseen ihmeellisen, lempeän,
ja hellyys maisemissa unelmoi
kuin autuus hämärissä sielujen.
TOUKOKUUN YÖ.
Maa ihanana lepää paikallaan
kuin nuori neitsyt avorintainen.
Se vavahtelee joskus nukkuissaan,
kun puhkeavat lehdet koivujen.
Mut ilmein rauhallisin uneksuu
se jälleen, rusko kiharoille jää,
yön orpo hymy niityn kaunistaa.
Ja ehtimiseen ladot unohtuu.
On auran vako täynnä hämärää —
yön suora polku kauas pellon taa.
On hiljaisuuteen äänet vaipuneet
kuin tuulet etäisihin pesihin.
Mut oudot, ihmeelliset säveleet
on jääneet hymisemään kuitenkin.
Ne suoraan erämaasta nousevat
kuin huokaukset vuosisatojen,
yön kauneutta syleilee ne niin —
maan siivet laajat, unenvalkeat,
ja takaa vaikenevain aitojen
ne suhisevat kyliin nukkuviin.