— Rakastan, rakastan, rakastan, rakastan sinua, sinua, sinua! Uskotko nyt?
Samalla liukui hän pois pojan sylistä ja juoksi pois.
— Älä vielä mene! huusi Kalle.
— Mitä? Kuka siellä on? kuului samassa sokean muorin uninen ääni sängystä.
— Kalleko? Mitä sinä huusit?
— Enhän minä huutanut.
— Kuulutti sellaista unen läpi, puheli muori ja nukkui uudelleen.
Kalle meni portaille. Ei koskaan ollut kuu niin kauniisti valaissut. Täysin vedoin hengitti hän kylmää, raikasta ilmaa. Ei tuntunut nukuttavan, vaikka yö jo aamua etsi.
Nopeasti meni hän kamariinsa kuullessaan renkien tullessaan puhelevan tiellä.
Kuu kamarin ikkunasta työnsi huoneen valoa täyteen. Hän istui pöydän viereen tuolille ja vetäisi toisen kengän jalastaan, mutta unohtui siihen istumaan. Hän antoi katseensa liukua esineestä toiseen. Tuossa hänen takanaan oli vuode, tuossa ikkunan edessä pöydällä lamppu, jolle kuu näytti nauravan. Mitä lampulla tällaisena yönä. Tuolla toisella seinällä oli kirjahylly; oli siellä kirjoja koko joukko. Sitä aikaa oli Kalle uneksinut aina, että tuo hylly olisi täynnä luetuita kirjoja. Tuolla oli vielä — nyt hänen katseensa hairahtui — nauravat tytön silmät, kirkkaat, kyynelten läpi loistavat tytön silmät. Voi sitä raukkaa, kun itki, että mitä minä ajattelen, kun hän rakastaa minua, rakastaa, rakastaa. Kalle tunsi sellaisen tunteen, joka melkein nostatti kyyneleet silmiin. Hän tunsi sanomatonta hellyyttä, ei kiihkoa ollenkaan, tyttöä kohtaan. Tuo raukka, kun on niin turvaton, tuo Anna. Kyllä minusta turvan löysit. Kadutti, kun ei tullut noin puhutuksi. Olisinhan tiennyt hänen minua rakastavan ilman kyselemättäkin.