Hän havahtui ja riisui nopeasti.
Mutta uni ei tahtonut tulla. Kuin kuumeessa, silmät kuivina ja suurina hän makasi ja eli vielä illan tapaukset. Oli tapahtunut liian paljon yhdellä kertaa. Ensin itsensä kiduttaminen nuorisoseuran talolla. Kyllä olen tyhmä, pässinpää, kun en antaisi muittenkaan iloita, kun en ole itse osannut iloita. Mitä elämä ilotta? Kuin reki hevosetta. Mihin sillä pääsee? Nyt se vasta toimi luistaa, kun ymmärtää elämän toisellekin puolelle arvoa antaa. Hänelle tuli mieleen tyttö, mutta pois hän sen vielä työnsi ajatuksistaan. Oli niin somaa olla ajattelematta tuota, jota teki mieli ajatella. Oli kuin jotain nautintoa työntää tuon tytön kuva silmistään pois ja ajatella muuta. Hän ikäänkuin herkutteli ja säästi parhaan herkun viimeiseksi. — Niin, jatkoi hän mietteitään, miksi ei saisi iloita? Kyllä olen ollut tyhmä tähän asti. Olen murjottanut kuin vihainen härkä ja olen murjottanut vielä enemmän kun en ole saanut muita kanssani murjottamaan. Olenko parempi kuin muutkaan? Mitä vielä. Kun en ole tanssinut, niin syy on ollut siinä etten ole osannut. Onkohan siinä tarpeeksi syytä? vilahti hänen sielussaan ajatus, mutta nyt, nyt kun hänkin iloitsi, niin ei hän siihen tarttunut, vaan antoi sen mennä ja toisia tulla.
Mutta nyt tunkeusi tytön kuva väkisinkin hänen mieleensä. Hän muisti äskeisen kohtauksen tytön kanssa. Muisti hänen kuumat suudelmansa ja oli ylpeä, kun hänenkin huulensa ovat koskettaneet naisen huuliin. Tuosta oli hän lukenut, tuosta suutelemisesta ja miettinyt, miltähän se mahtaisi tuntua. Nyt hän sen tunsi ja se tuotti hänelle tyydytyksen. Rakastan, rakastan, rakastan, kaikui hänen korvissaan. — Viimein katosi hänen tietoisuudestaan kuun valaisema huone, kun silmät painuivat kiinni ja yön loppu otti miehen haltuunsa vähäksi aikaa. Miehen, jolle yön ennen ei naisten tähden ollut tarvinnut olla mustasukkaisena. — Kuu oli kulkenut ja katsoi suoraan nyt nukkuvaa silmiin ja veikistellen vanhalla naamallaan nauraa virnotti: Minä se olen sellainen, joka tyttösten silmät panen kummasti kiiltämään. Kun niihin mies katsoo, niin yö ei enään saa yksin hallussaan pitää, vaan sen kanssa kilpailevat loistavat silmät.
V.
— Kuule, Anna! Minä ilmoitan isälle ja äidille meidän aikeemme, puheli Kalle seuraavana iltana heidän tullessa seuran talolta puhdistamasta sitä. Nyt tänä iltana sen jo ilmoitan.
— Ei nyt vielä. Kerkeäähän tuon sittemminkin. Emmehän me vielä itsekään oikein tiedä onko se tottakaan, sanoi Anna.
— Etkö sinä totena sitä pidäkkään? sanoi Kalle raivoisasti ja pysähtyi.
— Enhän minä sitä tarkoittanut, ettei meidän rakkautemme todellista olisi, mutta kun tämä kaikki tuntuu niin uudelta, ettei sitä tahdo todeksi osata uskoa. Eikö sinustakin tunnu sellaiselta?
— Mikä sinulle tuli? kysyi Anna, kun Kalle käveli äänettömänä.
— Ei mikään, minä olen sellainen houkkio. Kun sinä äsken sanoit, ettemme vielä itsekään tiedä, onko se totta, niin vihlasi minua niin kipeästi. Mutta eihän se mitään haittaa enään. Minä olen sellainen.