— Voi, enhän minä tarkoittanut sitä, ettei rakkauteni olisi todellista, satuin vaan niin sanomaan.
— Kyllähän minä sen ymmärrän nyt, mutta —
— Mutta mitä?
— Ei mitään. En minä osaa selittää mitä ajattelin. Se oli sellaista hurjaa. Tuntui kuin olisin tahtonut paeta ihmisiä. Tuntui kuin en olisi tahtonut ketään nähdäkään. Vihasin, viha leimahti kuin salama.
— Vihasitko minuakin?
— En osaa sanoa. Mutta enhän toki sinua vihaa. Rakastan sinua.
— Sinä olet niin kummallinen, sanoi Anna.
— Miten kummallinen?
— En osaa sitä sanoa. Erilainen kuin kukaan, puhui Anna.
— Rakastatko minua sittenkin, vaikka olenkin — — — kummallinen?