— En minä sitä saata sanoa nyt. Älä kiusaa, Kalle! Minä sitten selitän, niin kyllä ymmärrät. Kerkeämmehän me sittekin, puheli Anna. Mutta itsekseen mietti hän: Sormuksen tahdon ostaa Kallelle omalla rahallani ja sitä ei minulla ole niin paljoa ennen syksyä. Se on sellaista, eikä se siitä muutu.
— Mutta minä sanon tänä iltana jo aikeemme isälle ja äidille.
— Sano sitten, kun niin tahdot. Mutta minä niin pelkään, kun sinä — kun minä olen — —
— Mikä?
— Köyhä, vastasi Anna ja painoi päänsä alas.
— Älä sinä siitä välitä. Eivät hekään. Saat nähdä.
He tulivat kuun valaisemalle kartanolle. Hevoset tallissa koluuttivat ja kissa porrasten edessä käyristi selkäänsä.
— He ovat jo kamarissaan, sanoi Kalle, heidän eteiseen tultuaan. Samassa sieppasi hän Annan toisella kädellään kainaloonsa ja toisella etsi avainta.
— Mitä sinä teet! Et saa! Kuuletko! huudahteli Anna.
Mutta samassa sai Kalle oven auki ja kirkas lampun valo tulvahti eteiseen.