— Miksei? kysyi isäntä.
— En minä häntä oikein osaa selittää. Mutta kerkeäähän tuota syyspuoleenkin ensi vuonna, sanoi Anna nolon näköisenä ja melkein itkuun puhkeamaisillaan.
— Mitäpä siinä. Sittehän siitä luja tulee, kun ensinnä sulhanen viivyttää ja sitten vuorostaan morsian, puheli emäntä naurussa suin. Mutta nyt minä keitän vielä kahvia, vaikka onkin näin ilta, tämän asian muistoksi. Tuossahan tuota pesässä tulee.
— Itsepä asianne saatte sopia milloin tahdotte kihloilla käydä. Mutta ajattelen tuota, että joku sattuisi Annasta edelle herkeämään, kun hän viime syksynä aikoi ruveta kilpasille miehen otossa. Jos joku toinen meidän tytöistä sattuisi käymään ennen kihlamarkkinoilla, niin et ensimäisenä, Anna, kerkeäisikään, jutteli isäntä.
— Välipä tuolla! vastasi nauraen Anna.
— Niin, välipä tuolla. Tiedäthän tuon itse, että ensin sinä kerkesit eli kerkeäisit, jos vaan tahtoisit. Sanoinhan jo syksyllä, että meillä on hyvä onninen talo tyttösille. Mutta en arvannut, että sinä silmäsi näin likelle isket. Mutta mitäpä tuosta. Talon emännäksipä pääsit niinkuin ennustinkin. Mutta aikaa se Kallelta otti ennenkuin tosi tuli. Ja vielä nyt viivyttelette. No niin, itsepä asianne parhaiten tiedätte. Täytyy sitä, Kalle, näille tytöille antaa perään niin kauvan, kuin saapi ne kiinni kytketyksi, puheli isäntä.
— Mutta ei tästä tarvitse mitään kenellekään puhua ennenkuin se aika tulee, jolloin kaikki saavat sen tietää, sanoi Kalle.
— Mitäpä tuosta puhuu, kun vaan itse maltatte sillä tavoin elää, ettei kukaan teistä selvää saisi, jota kuitenkin epäilen, sanoi isäntä.
Emäntä laitti kahvia ja saatuaan sen valmiiksi kehoitti toisia sitä nauttimaan.
— Kun minulle ei sattunut nisuakaan, vaikka tuli tällaiset juhlat, sanoi emäntä.