— En, vastasi lyhyesti Kalle ja istui kaapin pään ja seinän väliseen loukkoon.
— Eikö siellä sitten tänä iltana mitään olekaan? kysyi muuan isäntä.
— Eikö tuolla jotain liene, vastasi Kalle.
Hän haki aina, kun vaan oli useampia ihmisiä huoneessa, sellaisia piilopaikkoja itselleen, että hän voi hyvin tarkastaa muitten elämää ja puheita, ollen itse näkymättömänä. Tuossa loukossa tuntui hänestä niin turvalliselta istua.
Miehet juttelivat emännän kantaessa heille kahvia. Kallen tulo toi heidän mieleensä nuorisoseuran ja puhe itsestään taasen kääntyi siihen.
— Kaikenlaisia seuroja niillä nykyaikana pitää olla. Tultiin tuota ennen toimeen vaikkei ollut mitään seuroja. Mentiin jonkun talon pirttiin, maksettiin soittajalle joku penni ja sillä sai tanssia vaikka aamuun asti, puhui Tokalan isäntä, tuuheapartainen vanhan ajan äijä.
— Mutta oli siellä elämääkin, juotiin ja tapeltiin, sanoi Saviojan isäntä.
— No tappelevathan nuo nytkin, vaikka on seurakin ja sitä rahaa nyt pitää olla eri paljon kuin ennen, toimitti Tokalan äijä.
— Mutta on kuitenkin elämä entisestään parantunut. Eivät ne nuoret enään niin hirmuisesti tappele kuin meidän aikoina, ja on se elämä muutenkin siivompaa. Kyllä tuo seura on sen vaikuttanut. Onhan heillä mihin saavat kokoontua, ettei tarvitse riihissä ja ladoissa meluta. Tuolla kun ne tanssivat aikansa, niin sitten lähtevät kotiaan ja siihen se loppuu sillä kertaa, sanoi Kaarelan isäntä.
— Kyllä se sellaista on, että siivommaksi elämä on muuttunut entisestään. Paljon siihen on tuo seura vaikuttanut. Mutta en minä sittekään tuosta seurasta oikein hyvää ajattele. Minusta tuntuu se sellaiselta viimeisen ajan seuralta.