— Mutta kiittämään ja ylistämään, jatkoi Kalle katkerasti Mäntyläisen alottaman lauseen.
Sen sanottuaan lähti hän kamariinsa ja heittäytyi sänkyynsä vaate päällä pitkälleen. Hän ei viitsinyt sytyttää lamppua, vaan makasi pimeässä. Voi kun hän halveksi noita ihmisiä. Hänen sisässään kiehui ja hyppi tuhannen tuhatta suuttunutta ajatusta. Hän iski nyrkillään sängyn laitaan. Häntä suututti tuon Mäntyläisen puhe, häntä suututti nuorisoseura; hän oli vihassa koko maailmalle ja itselleenkin. Hän tunsi olevansa yksin. Niin juuri, yksin olen, en huoli kenestäkään kumppalikseni, en tahdo kenenkään kanssa olla tekemisessä muutoin kuin mitä täytyy työssä olla.
Hän mietti työtään nuorisoseurassa. Hän oli koettanut parhaansa mukaan siinä toimia, mutta hän huomasi, ettei kukaan hänen työstään välittänyt. He eivät ymmärtäneet häntä, eivätkä mitään mikä on ylevää ja jaloa. Eivät ne ymmärtäneet nauttia kirjallisuudesta, eivät edes viitsineet lukea. Mutta mitenkäpä he lukevat kun se heitä ei huvita. Hän oli tuossa lukurenkaassa tullut tuntemaan kumppanissaan paljon tyhmyyttä. Kun joku heistä kerran oli ottanut selostaakseen erään teoksen, niin ei hän ollut käsittänyt ollenkaan tuon teoksen sisältöä. Esitti kerrassaan sen sillä tavoin, että kaikki kauneus sen sisällöstä katosi. Hän ei ollenkaan kyennyt ymmärtämään tuossa teoksessa piileviä kauneuksia, noita, jotka Kallen sydäntä hivelivät hänen lukiessaan sitä ja jotka nostattivat hänen henkensä jokapäiväisyyden yläpuolelle. Ei tuo hänen kumppaninsa ollut ymmärtänyt mitään. Oli lukenut ja sittekin oli hän niin itsetietoisena ja varmana lausunut mielipiteensä. Tuo Kallea juuri suututtikin, tuo ylpeys, joka on kehittymättömille ihmisille ominainen. Kun he saavat jonkun asian mielestään selville, tuollaisen, jonka kaikki enemmän kehittyneet tietävät, niin sitä he sitten mahtavasti toitottavat, niinkuin he sen olisivat keksineet ja selvittäneet. Ja tällaisena monet ihmiset pysyvät koko ikänsä, vaikka eläisivät kuinka vanhoiksi. Heissä ei ole kykyä huomata omaa pienuuttaan eikä tämä kyky heillä koskaan kehitykään. Sen oli Kalle luullut tulleensa huomaamaan. He ovat idiootteja, joilta puuttuu se, mikä toisilla ihmisillä on. He eivät ole säälittäviä, vaan suututtavia; he häiritsevät kuin ilkeät hyönteiset elämisen ilon ihmisiltä. Tällaisia, mietti Kalle, on suurin osa hänen tovereistaankin. Mutta olenko minä parempi? kysyi hän itseltään. Tähän kysymykseen ei hän voinut antaa vastausta, joka olisi häntä tyydyttänyt. Hän kyllä myönsi, että hän ei ole parempi, mutta hän tunsi kuitenkin äänen sisässään, jota hän ei voinut vaientaa, joka ääni kuiskasi, että sinä olet toisellainen kuin he. He eivät kykene nauttimaan siitä, mistä sinä. He nauravat tyhmästi sille, mille sinä itket, niinkuin silloin kerrankin, jolloin esitettiin seuran iltamissa eräs näytelmä, joka esitti erään ihmishengen pohjatonta tuskaa. Se oli silloin, jolloin oli muuan herra kesäänsä täällä viettämässä. Hän oli huvikseen ja auttaakseen seuraa sen näytelmän harjoittanut ja itse siinä esiintynyt. Hui, kun Kalle halveksi noita toisia. Hän yksin oli silloin huomannut tuon sykkäilevän tuskan, joka pani tuon näytelmän henkilön toimimaan sillä tavoin, että hänen toimintansa näytti naurettavalta, mutta kun muisti hänen toimintansa vaikuttimen, niin se nostatti kyyneleet silmiin ja pani sielun väreilemään. Tällaiselle olivat he nauraneet tyhmästi kiiluvin silmin.
Olenko parempi? mietti Kalle. Ei hän varmaa vastausta siihen saanut. Miksi minä ymmärsin, vaikka olen samoissa oloissa ollut ja kasvanut kuin hekin? Miksi minä tunnen tyydytystä henkisestä työstä, jota he eivät ymmärrä? Samallalaillahan monet heistä olisivat voineet kehittyä. Mutta heiltä puuttuu kehityskyky. Näin hän ajatteli ja häntä kauhistutti ajatuksensa lento. Häntä hirvitti, että hän tuomitsee toisia ihmisiä sillä tavalla vertaamalla heitä itseensä, pitäen itseään mittapuuna. Hän taisteli vaistomaisesti ajattelunsa tulosta vastaan. Ei se ole niin, ei ei, hoki hän. Nythän olen samallainen kuin hekin, kun pidän itseäni etevänä niinkuin tyhmä poikanulikka. Mikä minä muu olisin? Sehän minä olen. Ei muu kuin poikanulikka, jupisi hän itsekseen.
Mutta silloin muistui hänen mieleensä tuo Mäntyläinen. Hän raivostui. Hän vihasi tuota uskovaista äijää, joka ennen antaisi lastensa vaikka muuttua eläimiksi ennenkuin sallisi heidän päästä edes pienelle nurkalle ihmishengen tuloksista nauttimaan. Sellainen äijä! Eläin ihmisen haamussa! Ja sellaisia on paljon, sen hän tiesi. Voi, kun hän vihasi Mäntyläistä ja hänenlaisiaan.
Hän tunsi olevansa yksin.
Tuo Mäntyläinen ja hänenlaisensa. En tahdo heidän joukkoonsa kuulua. Entäpäs Kaarelainen? Houkkio, joka kehuu nuorisoseuran saaneen aikaan sen, että tanssiminen on siirtynyt mustista riihistä seuran talolle. Ei luule tuolla liikkeellä muuta tarkoitusta olevankaan. Puhui tiedoista ja niiden hyödyllisyydestä mitä muilta on kuullut. Ei osaa ajatella. Ja nuo toiset. Suu auki kuuntelevat ja eivät osaa muusta puhuakaan kuin hevosen varsoista ja lehmistä.
Ja sitten nuorten, hänen kumppaleittensa joukossa, oliko siellä ketään? Toiset sellaisia, jotka pelkäävät kirjaa kuin purevaa käärmettä. Eivät ymmärrä syömistä korkeampaa nautintoa olevankaan. Toiset sitten tuollaisia puolihupsuja höperöitä, jotka luulottelevat olevansa jotain, mutta eivät kuitenkaan ole todella noita toisia korkeammalla.
Hän nousi, sytytti lampun ja otti kirjan käteensä. Mutta ei tullut lukemisesta mitään. Mieli oli niin kuohuksissa.
Hän muisti Annan. Häntä hän rakasti. Häntä ei hän ryhtynytkään arvostelemaan. Hän oli tyttöön mieltynyt ja hänen mieleensäkään ei tullut verrata tyttöä itseensä. Hän rakasti ja piti tyttöä täydellisenä, sillä rakkaushan, niin sanotaan, on sokea. Tässä saikin se olla sokea, sillä tytössä ei mitään vikaa ollutkaan. Hän oli sievä ja henkisesti kehityskykyinen enemmän kuin tavallista. Sen Kalle ehkä vaistomaisesti tunsikin. Ja siksi hän rakasti.