— Sinun ei sitä tarvitse peljätä.
— Niin, ja on tahtonut tyttöä ikuiseksi omakseen ja niin saapikin sen sitten.
— Mutta sinä et ole saanut.
— Mutta tietääkö tuosta kumpi se toistaan on pyydystänyt, tyttökö vai poika? Miehetkin sen syyn muka saavat pitää, että ne ne asian alulle panevat naimiskaupassa. Mutta tyttö totta vie sen useinkin aloittaa. Sellaista se on, vaikka ne muka ovat olevinaan niin viattomia. Jos ei vaan tyttö useastikin aloittaisi tuota peliä, niin olisi maailma vanhoja poikia täynnä.
— Kyllähän Aapon puheessa perää on, sanoi isäntä. Ja mitä varten ne naiset muka tahtovat sitten tasa-arvoiseksi nykyaikana miesten kanssa, kun he jo sellaisia ovatkin. Tuossa naimiskaupassakin. Nehän ne sen alulle panevat ja viettelevät miehen heitä sitten muka niin tahtomaan, että näyttää sellaiselta, että mies se on se, joka heitä pyydystää ja he sitten miehen pyynnöstä hänelle rupeavat, vaikka se onkin kokonaan toisin päin.
— Kylläpä nyt tulee selvää! Kutka ne tyttöjen tähden sitten vaikka kaivoon menisivät, kun oikein rakastuvat? Kutka ne hartaana pyytävät, että tule minulle, muuten en elää voi? Ja sitten jos tyttö hartaasta —
— Halusta heltyy, pisti isäntä väliin nauraen.
— Ole hiljaa! Hartaasta rukouksesta — niin juuri, heltyy ja heille tulee, niin sitten muka tytöt ovat miestä vailla. Kaikkea sitä kuulee!
— Mutta kuka sen asian alulle panee? — Olkaa hiljaa! — Niin siitähän se olikin kysymys. Kutka ne miehen viettelevät niin tekemään kuin sinä selitit? Tytöt tietenkin. Hehän sen leikin alkavat silmillään, pyörähdyksillään ja hetaleillaan. Heillähän se mielessä on, että tuon minä viettelen itselleni. Tai jos ei mitään määrättyä ole heidän mielessä, niin he kiekkuvat kaikkien edessä ja kyllä jonkun miehen täytyy syöttiin tarttua; ja kun tyttö huomaa, että nyt on karhu kierroksessa, niin sitte se vasta peli alkaa, joka siihen loppuu, että mies tahtoo tuota kiilusilmää. Mutta kuka sen alkuun pani? Siitähän kysymys oli.
— Kyllähän sinä osaat, mutta se totta on, että miehet ne sen ensin alottavat, väitti emäntä.