Tuli sunnuntai. Saapui ilta. Tytöt Kankaalla kiirehtivät töitään navetassa joutuakseen seuran talolle.
Kaikki muut jo lähtivät sinne, mutta Anna jonkun tekosyyn tähden jäi jälkeenpäin nähdessään Kallen olevan ihan välinpitämättömänä lähdöstään.
Oli tuollainen rauhaisa huhtikuun sunnuntai-ilta, jolloin jo lumi on sulanut ja vedet jääpeitostaan pyrkivät vapautumaan, jolloin jo pajut valkeita lampaita oksissaan kantavat ja jolloin ei enään lamppuja tarvitse iltasin sytyttää, vaan päivä jaksaa valollaan ihmiset iltasin uneen uuvuttaa.
Kalle makasi pirtissä penkillä pitkän honkapöydän takana. Hän näki Annan hidastelevan, kun toiset tytöt lähtivät. Hän mietiskeli, että eiköhän Anna lähtisikään. Mutta silloin tuli Anna pukeutuneena pirttiin. Kyllä hän on sievä, mietti Kalle katsellessaan häntä.
— Lähde nyt, Kalle! sanoi Anna ja tuli pöydän viereen, kumartuen pöydän yli Kallea katsomaan.
— Miksi? kysyi Kalle tietäen kysymättäkin toisen tarkoituksen. Häntä hiukan suututti, että Anna oli menossa. Hänen mielestään olisi Annan pitänyt ymmärtää, ettei hänen nyt haluta lähteä. Häntä suututti että tyttö, jota hän rakasti, löysi tyydytyksensä siellä, jossa hän ei voinut sitä löytää.
— Seuran talolle tietenkin, vastasi tyttö.
— En minä viitsi, vastasi Kalle.
— Mutta sinullahan on puhe, sanoi tyttö.
— Olkoon. Kyllä kait siellä on tarpeeksi ohjelmaa niille minun puheittanikin.