— Mutta lähde nyt kuitenkin, kun — — — minä jäin sinua odottamaan, jatkoi tyttö ajatuksissaan kun sanasta loppuun.
— Mitä kun? kysyi Kalle.
— Ei mitään. Mutta lähde nyt! Kohta iltama alkaa.
— En minä viitsi.
— Mikset?
— En minä välitä heidän touhustaan, sanoi Kalle tylysti, nähdessään tytön rauhattomana häntä odottavan.
— Mutta olethan sinä ennen välittänyt.
— Mitäs ennen, mutta ei enään.
Tyttö seisoi hetken aikaa mietteissään. Kalle odotti hänen jotain jatkavan, mutta tyttö ei enään puhunut mitään. Tyttö oli saanut eräältä tyttöystävältään kotikylästään kirjeen, jossa tämä kirjoitti menneensä kihloihin. Hän oli päättänyt myös luopua päätöksestään ja ilmoittaa Kallelle nyt, että hänkin on valmis tekemään samoin; sillä hän oli säästänyt palkkaansa, että sitä oli karttunut ainakin sormuksen hinta. Hän oli päättänyt ilmoittaa nyt sen seuralle mennessään ja sitä varten oli jäänyt muista jälkeen. Mutta Kallen kummallinen tylyys, jota hän ei ymmärtänyt sulki hänen suunsa ja hän seisoi siinä syrjittiin Kalleen, katsoen ikkunasta pihalle. Kurkussaan tunsi hän niin nieltävää ja väkisinkin pyrkivät silmät kosteiksi. Olisikohan niin, ettei Kalle enään — — — loppua ei hän uskaltanut ajatella.
Samaan aikaan mietti Kalle: Lähdenköhän, kun Anna näyttää minua sinne niin mielivän? Mikähän hänellä on? Eihän hän ennen ole tahtonut uskaltaa yhtä matkaa kulkea, etteivät ihmiset huomaisi meillä jotain olevan. Lähdenköhän? En sentään, kun tuli heti äsken sanotuksi etten lähde. Näyttäisi nyt, että minä passauttaisin itseäni ja sitten, kun toinen parhaansa panee, niin sitten vasta lähden. Helkkari, kun tuli kielletyksi! En lähde. Mitä minä siellä teen.