— Lähdetkö sinä? kuului vielä tytön ääni.
— En, vastasi Kalle.
Tyttö lähti. Kalle nousi ja pani takin päälleen ja yritti jälkeen. En lähde, päätti hän ja riisui samalla takin pois. Hän riensi akkunasta katsomaan. Tuolla hän menee. Kallesta tuntui, että tyttö palaa vielä takaisin häntä tahtomaan, mutta ei palannut. Hän odotti tytön katsovan taakseen, mutta tyttö ei vilkaissutkaan.
Kyllä olin pässinpää sentään, kun en lähtenyt, mietti Kalle katuen. Mutta ei hän enään kehdannut jälempääkään lähteä, kun äsken ei tullut lähdetyksi.
Tuonne metsän taakse painumaisillaan oli punainen aurinko, valaisten viimeisillä säteillään pirtin punaisenhohtoiseksi. Kalle katsoi ikkunasta maantiellä kulkijoita. Seuran talolle päin rientää tyttöjä ja poikia suurissa parvin. Tuolla aitovarrella on vielä lumihangen jäännöksiä, mutta kevään henki ja hivelevä ilma ne pian loppuun kuluttavat. Jo aleni aurinko, metsän takaa laitaa hiukkasen näkyy. Jo sekin painui. Mutta jättipä jälkeensä päivän pyörä kuulakkaan valon, tuollaisen pehmeän silmää ja sydäntä hivelevän valon, jossa kaikki kuin uudeksi — ei uudeksi eikä vanhaksi — mutta jossa maailma kuin toisellaiseksi muuttuu. Tuollaiseksi keveäksi, hiukan surunvoittoiseksi, jossa on sekaisin ikuista iloa, ja puhdistavaa, outoa surua. Silloin vanhat, harmajat rakennukset näyttävät kauniilta ja tuossa selittämättömässä valossa puhdistuvan. Silloin ei metsä varjoa luo ja solakat petäjät silloin vasta vartensa paljastavat. Silloin ilma tuoksuu kevään kosteudelta ja maa odottaa pehmeää sadetta.
Kalle heräsi kuin lumouksesta. Näki kissan, harmajan Kepsun, silmiään pöydän nurkalla pesevän. Huutolaismuori nukkui sängyssään.
Mieli kevään pehmeänä meni Kalle kamariinsa. Haki »Seitsemän veljestä», jota alkoi lukea ainakin — ties kuinka monetta kertaa.
Kiikkutuoli heilahteli, ikkunasta tulvi kevätvalo, silmät katsoivat kirjaa, mutta näkivät seitsemän poikaa suurella kivellä härkiä ampua paukuttavan.
IX.
Aamulla ollessaan kaivolla vettä hevosille noutamassa kuuli Kalle avonaisesta navetan ovesta: