— Vai sillä tavalla! Toisten kanssa, vaikka — — — ja samassa mennä pärskähti luudan varsi parren laitaa vasten poikki. Vieressä seisova hevonen hyppäsi.
— Älä pelkää, Polle! puheli Kalle ja taputti hevosta poskeen.
— Vai sillä tavalla! sanoi Kalle taasen itsekseen. Se loppui siihen, se peli tytön kanssa! Niin totta kuin elän, ei siitä totta tule!
— Hei vaan! Vapaa mies kuin taivaan lintu, puheli hän vielä itsekseen. Menköön, menköön vaikka seitsemän Antin kanssa. Sen parempi. Nyt olen vapaa, en ole sidottu kehenkään, en seuroihin enkä tyttöihin. Hei vaan!
Hän tunsi todellakin vapauden tunteen rintaansa paisuttavan sillä hetkellä.
X.
Kului viikkoja. Kalle oleili enimmäkseen itsekseen. Joutoajat hän lueskeli, ja työssä ei hän puhunut juuri muuta kuin mikä oli välttämätöntä.
Seuralla ei hän sunnuntaisin enään käynytkään. Ihmettelyä herätti hänen muuttunut käytöksensä kaikissa. Kun hän löi laimin kokonaan seuran tehtävät, niin kysyttiin häneltä, eikö hän enään tahdo olla esimiehenä. Ei tietenkään hän tahtonut olla. Ei hän selittänyt syytä minkä vuoksi. Sen vuoksi, kun en tahdo, saatiin häneltä tietää.
Kukin selitti laillaan hänen muuttumisensa. — Ylpeydessään hän noin tekee, päättivät toverit.
Hän on kyllästynyt maailmaan ja tulee meidän luo, selittivät kylän uskovaiset. He koettivat saada Kallea mukaansa. Yksi heistä kävi Kallen luona puhumassa tämän maailman turhuudesta. Kävi toinen, kävi kolmas. He tarttuivat kuin takkiaiset häneen. Viimein teki Kalle toden heidän kanssaan. Mutta tämän jälkeen sai Kalle pakanan nimen kantaakseen.