Ei rahalla eikä millään, tuli jäykkä vastaus.
— Vielä te tässä kouluja! Kuin niillä te paremmaksi muuttuisitte, mietti ylpeä isäntä. Hän muisteli sitä aikaa, jolloin hän itse oli ollut kansakoulussa, tuolla kirkonkylän vanhassa koulussa. Nauramaan, tyhmästi nauramaan he kykenivät — sen ajan hän niin elävästi muisti — mutta muuhun korkeampaan, jonkun aatteen, vaikka helponkin käsittämiseen, siihen heistä ei monikaan kyennyt. Ja sitten koulun jälkeen! Kun ei ollut enään pakkoa kirjaa käteensä ottaa, niin silloin kaikki muu paitsi syöminen ja koirankujeet unohtuivat. Mitä hyötyä heille koulusta, noille tomppeleille, jotka kirjaa kuin ruttoa pelkäävät? Samallaisia ovat nykyisetkin mukulat. Vielä heille kouluja. Joka kykenee kohoamaan tuosta raskasliikkeisestä, typerästä joukosta, niin hän kykenee sen tekemään kouluittakin, mietti hän.
Jonkun ajan perästä näki hän sanomalehdessä kuvauksen itsestään. Hän sen mukaan oli valistuksen vastustaja, synkän taantumuksen mies.
— Niin olenkin ja siinä pysyn. Tuon joukon vastustaja olen ikäni, sillä tuo suuri joukko ei jaksa koskaan herätä tuosta tyhmyyden unesta, jota se nukkuu, mietti hän.
Niin, sehän oli eräänä pyhäpäivänä kesällä, kun aurinko paahtoi,
kärpäset surisivat ja hän makasi rakennuksen varjossa ruohikolla.
Mäntylän ukko mennä köpitti partaisine poskineen pölyistä tietä pitkin.
Kalle huomasi hänet ja häntä rupesi itsekseen naurattamaan.
— Yksissä ollaan, Mäntyläinen, sanoi hän, kun ukko hänen kohdalleen kerkesi.
— Mitä?
— Niin, yksissä ollaan.
— Niinpä tässä ollaan.
— Niin, mutta siinä, että kirjat teille, noille poikavekaroille, jotka tuolla aidalla kiekkuvat ja noille tytöille, jotka tuolla tiellä tulevat, ovat tarpeetonta tavaraa.