— Niin, te halveksitte kyllä sillä tavoin, että teidän halveksimistanne voipi ymmärtää ja — kunnioittaakin. Mutta on paljon sellaisia, jotka esimerkiksi halveksivat tuota joukkoa vähemmästä syystä kuin te, ja noita tuollaisia halveksijoita löytyy n.s. oppineiden joukossa, virkamiesten, pappien ja sellaisten, jotka ovat olleet tilaisuudessa nauttimaan ihmishengen aarteista enemmän kuin esimerkiksi te. He ovat tuollaisia itsekylläisiä, surkuteltavia olentoja, jotka kansasta, johon he itse kuuluvat, ovat saaneet väärän käsityksen toista tietä kuin te. Tai heillä ei ole siitä mitään käsitystä, he pelkäävät tuota joukkoa, joksi te nimitätte ihmisiä, he pelkäävät sitä kuin ruttoa. Saarnaavat sen tietämättömyydestä ja raakuudesta, eivät uskalla sitä lähestyä, peljäten muka vaipuvansa takaisin raakalaisuuteen. Erillään he pysyttelevät yksinomaan mukavuuden syistä; onhan niin mukava olla sivistynyt ja nauttia sivistyksen hedelmistä ja elätyttää itseänsä tuolla joukolla, joka tekee raskaammat ja likaisimmat työt.
— No mutta tehän olette sosialisti, sanoi hymyillen Kalle.
— Kyllä tavallaan. Niin, ja jos sitten tuo joukko nyt vihdoinkin jotain vaatii, vaikkapa vain saada osansa sivistyksestä nuorisoseuratyön muodossa, niin tuota liikettä tuomitaan sen vuoksi, koska se vielä maistuu raa'alle, koska siinä on vielä seassa todellakin raakuutta ja tietämättömyyttä, sen vuoksi, koska se liike on tietämättömien liike, jotka juuri silmänsä ovat auki saaneet ja vaativat ihmishengen tuloksista osansa. Lauri Saha pysähtyi hiukan ja näytti miettivän.
— Ja sitten? kysyi malttamattomana Kalle.
— Tuota liikettä tuomitsevat kouluutetut, koska tuon liikkeen joukot eivät osaa niin toimia, niin elää kuin nuo tuomitsijat, koska heillä ei vielä mitään ole, kun he vasta ovat alkuaskeleita ottamassa — jotain omistaakseen, sitä saamaan mitä heiltä puuttuu. He eivät osaa nauttia taiteesta eikä muusta korkeammasta niinkuin ne, joita kasvatetaan siitä ja kaikesta jalosta nauttimaan.
— Mutta minä luulen osaavani nauttia ja samaa joukkoahan minäkin olen samoissa oloissa kasvanut ja heidän kanssaan ollut ikäni. Minun laisiani — onhan tämä kuin omaa kehumista — on paljonkin ehkä. Eikö tämä todista, että noilta toisilta puuttuu kyky kohota korkeammalle? sanoi Kalle innokkaasti.
— Te ja teidän laisenne olette poikkeuksia. Kyllä ympäristö ja kasvatus, tavat ja sivistys on perinnäistä, senhän myönnätte kuin ajattelette. Hitaastihan kaikki on kehittynyt, vuosituhansien kuluessa. Mutta nyt kun suuri joukko tahtoo saada sivistystä, kun se herää, niin monet sivistyneet, sanon esimerkiksi papit, pitävät tuon joukon pyrkimyksiä — syntisinä. He saarnaavat heidän menonsa, alkuaskeleensa synniksi, koska paljon kompastuksia sattuu. Tieto ja sivistys, minkä joukko itsellensä hankkii, pyörryttää sitä ja silti antaa monesti se aihetta papin saarnassaan sanomaan — sen pyrkimyksiä — synniksi, joka on perkeleestä ja siis tuo pyrkimyskin samasta lähteestä. Mutta nuo tuollaiset herrat eivät huomaa syvemmälle, eivät huomaa mikä on se voima, joka esimerkiksi nuorisoseuraliikkeen pohjaltaan on alkuun pannut ja joka on raottanut joukon silmät? Se voima, joka kärsii nähdessään tietämättömyyttä ja kurjuutta, joka koettaa poistaa sitä, saaden toisinaan aikaan sellaista, mikä hetkeksi näyttää lisäävän taistelua ja tuskaa, se voima on piilossa, noiden katse ei ylety sitä näkemään. Sanoin: hetkeksi näyttää lisäävän taistelua ja tuskaa ja raakuuttakin, sillä ihmiskunnan hetket ovat pitkiä. Niin, mikä on tuo voima, joka panee kehityksen alkuun, joukkojenkin kehityksen, jonka päämääränä on onni? Sitä voimaa, niin, tiedättekö miksi sitä nimitetään? — Sitä nimitetään rakkaudeksi. Sen Luoja on ihmisrintaan pannut kaiken sen pahuuden kanssa kamppailemaan, mikä siellä myöskin on. Mutta kerran tuo voima pahuuden voittaa, voittaa raakuuden, kun ihmishengen aarteet ovat kaikkien nautittavana. Tässä uskossahan niin monet ihmiskunnan suurimmista ovat työnsä tehneet. Miksi he eivät ole etsineet ja etsi omia etujaan ja petä tuota sokeata joukkoa, johon kuuluu rikkaita, jotka yhä tahtovat rikastua ja hekumoitsijoita, joille nautinto, likainenkin on muuta kalliimpi ja köyhiä, jotka kurjuudessaan hammasta kiristelevät? Miksi nuo ihmiskunnan jaloimmat eivät tahdo nauttia yksin hengen voimiensa tuottamasta edusta? Heillähän olisi — toisinaan, voimaa ja kykyä sortaa ja pettää. Miksi he totuutta julistavat ja elämänsä muitten onneksi käyttävät? Siihen pakoittaa heitä rakkaus, joka uskoo tulevaisuudessa tuon suuren joukon heräävän, ja sehän jo silmiään aukoo ja — vaatii. Sen silmäthän on aukaissut rakkaus, vaikkakaan tuon joukon teot eivät aina rakkauden töiltä näytä. Mutta kun se tahtoo, tuo joukko jotain, niin sehän osoittaa, että se myös voipi — kehittyä. — Niin, mutta minähän saarnaan kuin pappi ja edessäni istuu syntinen epäilijä, joka ei taida kääntyä.
— Kiitos! Te annatte minulle paljon ajateltavaa. Mutta sittekin, ehkä tuo voima, josta puhutte — niin, palaan vielä siihen — onkin kunnianhimoa noilla ihmiskunnan suurilla ja tuo joukkojen tahtominen — leivän tahtomista ja kun sitä saavat, niin muuta eivät tahdokaan.
— Yhä te vaan kiertelette. Ette tahdo tunnustaa minun oikeassa olevan. Mutta aikahan on kulunut, minun täytyy lähteä. Ette taida maata luovuttaa. En enään vaadikaan: tehkää periaatteittenne mukaisesti! puheli Lauri Saha.
Samassa meni tietä pitkin eräs nainen, työntäen kärryillä lasta edellään. Kallen kasvot värähtivät. Vieras huomasi ja katsoi tielle.