— Vai sellaista katkeruutta, mietti Lauri Saha. Hän huomasi selvästi
Kallen kasvojen värähdyksen johtuneen tuolla tiellä menevästä naisesta.
— Nyt lähden ja kaunis todistus muassani — sen sanon imartelematta — että salokylissä löytyy paljon työtä nuorisoseuroille, koska on sellaisiakin, jotka sen nykyisen toimintarajan ylikin ovat käyneet.
— En pidä tuollaisista puheista, sanoi Kalle.
— Tiedän, mutta en voinut olla sanomatta, sanoi Lauri Saha, suonette anteeksi. Hyvästi sitten!
— Hyvästi! Kiitos myös, sillä luulen teistä rikastuneeni, sanoi Kalle.
— Ja minä teistä, jatkoi toinen.
Ja vielä käden puristus. Sitten hän meni.
Kaunis oli kesäilta. Linnut lauloivat, maa tuoksui. Avonaisesta ikkunasta katsoi ulos Ison-Kankaan isäntä. Mieli oli niin keveänä, keveämpänä kuin pitkään aikaan, mutta kuitenkin surunvoittoinen. Mutta sittenkin sanoi illallista syödessä paimentyttö toisille:
— Isäntä oli niin iloisen näköinen, kun ikkunasta katsoi.
— Mitä tyttö höpsii, sanoi yksi miehistä.