— Ei isäntä iloisen näköisenä taida osata ollakaan, jatkoi yksi piioista; sillä kun isäntä vaikka milloin tuli väen joukkoon, niin katosi muittenkin ilo.
Mutta isäntä siirtyi ikkunasta pois. Istahti pöydän luo ja katsoi kuinka ilta-aurinko valaisi punertavaksi valkoiseksi maalattua uunia. Siitä tuo valaistu paikka siirtyi hiljalleen eteenpäin.
Hän huomasi sen ja hymähti.
— Maa pyörii, mietti hän, ja kaikki pyörii. Pyörittäneekö vaan ja aina tultanee samaan paikkaan? — Niin, mutta maahan kulkee pyöriessään eteenkinpäin — hm, tullakseen vuoden perästä samaan paikkaan.
— Niinhän sanotaan, että se pyörii. Mutta tuleekohan se samaan paikkaan? Jos se sittekin joka kerta hiukkasen siirtyisi — eteenkin päin. Jos sen rata onkin spiraali?
Minne pyörittänee ja minne mentänee — eteenkö päin? — Kaikkiko?
Auringon valaisema, punertava läikkä oli siirtynyt uunista seinään.
Kesäillan ilma, leppoisa, lämmin, huokui avatusta ikkunasta.
Maantien somero ratisi hiljaa ja tietä pitkin kulki kaunis nainen, tuo joka äskenkin, työntäen edellään kärryillä lasta.
Kalle siirtyi äänen kuultuaan katsomaan ja katsoi ikkunan syrjässä, verhon suojassa niin kauvan kuin hänet viheriä reunainen, ilta-auringon valaisema tie vei pois — Pikku-Kankaalle.