Aurinko aleni yhä lähemmäs metsän latvoja. Kaksi pikkutyttöä istui tien vierellä, aidan varjossa ja nyhtivät viheriää ruohoa käsillään ja viskoivat sillä toisiaan. Maa tuoksui ja kostea kaste tuntui jo sen pinnalla. Tuolta etempää, metsiköstä kuului laulu.

Pöydän luo palattuaan huomasi hän paperipalasen, johon oli kirjoitettu:

Oi missä ompi lempivien maa?
ja missä sielu levon, rauhan saa?
— Ei lempivien maata olekaan.
Kun rauhaa etsit, löydät — hautuumaan.

Tuokin lienee totta, mietti hän. Mutta sentään tuo äskeinen mies toi kuin elämää tullessaan. Ehkä sittenkin mennään — eteenpäin.

XVII.

Pikku-Kankaan Antti eli talossaan onnellisena, omistaessaan sen naisen, jota rakasti.

Ja tuo nainen? Hänkin oli tyytyväinen. Katkeruus oli vähä kerrallaan haihtunut, tuo katkeruus, jota hän oli tuntenut luullessaan tulleensa hylätyksi. Sen tunteen vaikutuksesta hän niin pian oli taipunutkin Antin tuumiin ja tullut hänelle vaimoksi.

Vaikka hän oli Kallen naapurina ja näki hänet joka päivä, niin sentään eivät he olleet juuri sanaakaan vaihtaneet sen jälkeen, kun he viimekerran hyvästit toisilleen sanoivat tuolla Ison-Kankaan vanhassa honkapirtissä. Voihan sitä välttää toisiaan, vaikka yksissä paikoin asuukin, kun ei ole halua olla toisensa kanssa tekemisessä. Ja sen lisäksi Kalle koetti välttää kaikkia, hän oli mieluummin yksin.

Ja Antti? Hänet Anna sai vaikka sormensa ympäri käärityksi. Hänen rakkautensa liikutti Annaa, sillä hän näki tuon miehen, johon hän oli ajattelemattomasti, vain tunteittensa hämmennyksissä ollessa, itsensä sitonut, häntä syvästi rakastavan. Se ilmeni kaikissa, varsinkin siinä hellässä huolenpidossa, jota hän hänelle osotti.

Tunne, jota hän tunsi miestään kohtaan, oli ensi alussa sääliä. Hän sääli tuota rakastavaa miestä sentähden, kun hän ei voinut vastata todellisesti hänen palavaan rakkauteensa, tuohon, joka niin liikuttavassa muodossa tuntui hänessä ilmenevän. Ajan pitkään, sillä pitkähän on aikajakso, vaikka se ei käsittäisikään kuin joitakin vuosia, sekaantui tuohon säälin tunteeseen kunnioituksenkin tunne, kun tuo toinenkin kunnioitti häntä niin, ettei hänellä ollut mitään suurempia vaatimuksia häneltä vaadittavana kuin mitä hän voi täyttää. Hän oli toisinaan kylmä ja kovakin miestään kohtaan, mutta tämä iloisella hyväntahtoisuudella unohti tuollaiset hetket ja kun hän taasen sai hymyilyn, niin silloin oli kaikki selvänä.