Pohjaltaan oli Antti ylevä ja ylpeäkin. Hän rakasti, mutta tuo rakkaus ei ollut orjan tavoin palvelevaista. Hän muisti kuinka kerrankin, — se oli heidän yhdessäolonsa alkuaikoina, kun Antti rakkauden hurmioissaan ei tahtonut hänelle antaa sitä rauhaa, jota hän tunsi tarvitsevansa, unohtaakseen pettymyksensä, — Antti eräänä päivänä häntä rajusti syleili. Hän silloin tuskastuneena sattui sanomaan: anna minun olla rauhassa! Silloin oli Antti häneen niin pitkään katsonut ja lähtenyt kävelemään pois. Ja rauhassa hän oli saanut ollakin. Kokonaisen viikon oli Antti ollut, ettei koskenutkaan häneen, vaikka muuten kohteli häntä entisellä tavalla. Silloin hän itse oli katunut tuota tylyyttään ja mennyt aluksi miestään hyväilemään. Hän oli nähnyt tämän olennosta, että hän voi hänet antaa olla rauhassa ja että miehensä oli päättänyt olla häneen koskematta niin kauvan kuin hän itse antaa siihen alun.

Tämä tällainen kohtelu Antin puolelta, kun hän tietämättään osoitti, ettei hän kerjää rakkautta, vaan tahtoo sen ansaita, herätti Annassa jonkullaisen kunnioituksen ja säälin sekaisen tunteen miestään kohtaan. Silti hän koetti ollakin rakastettava ja niin viimein rupesi pitämäänkin miehestään.

Ja niin aika kului ja heille syntyi lapsikin. Eikä Anna osannut enään kaivatakaan muunlaista. Elämä antoi hänelle, mitä hän tarvitsi.

Mutta syvällä sielussa oli tuolla nuorella naisella sittekin jotain, jonka hän tunsi toisinaan vaivaavan ja tekevän hänet surunvoittoiseksi.

Silloin samana kesänä, kun Lauri Saha kävi Pakojoen kylän nuorisoseuraa innostuttamassa, tuli eräänä sunnuntai-iltapäivänä Pikku-Kankaalle Antin sisaren poika Sarkkisen Otto erään torpan pojan kanssa viereisille.

Pois lähtiessään tahtoi hän setäänsäkin käymään eräässä joen toisella puolella olevassa talossa, kun kuuli äsken hänen puhuvan, että hänellä olisi jotain asiaa sinne.

— Voisipa tuota käydä, tuumi Antti.

— Mitä tuonne nyt enään näin illalla lähdet, kerkeäähän tuolla vasta käydä, sanoi Anna.

— Lähtekää vaan, on hupaisempi meillekin, puheli tuo toisella kymmenellä oleva Otto poika.

Niinpä he lähtivätkin.