Siinä kosken alla aukeni joki laajaksi suvannoksi, johon keväinen, vuolas virta oli kaivanut keskelle syvän haudan. Vähän veden aikanakin pyöri siinä häränsilmiä. Suvannon alapuolella ahtausi vesi korkeitten törmien väliin, jotka joen taasen muuttivat nopeasti vieriväksi virraksi.
— Sinähän vesieläin olet, kun menet kuin sammakko, sanoi Otto Matille, joka ui tuolla syvän veden päällä. Hän itse oli huono uimaan, vasta oppinut.
— Tule tänne! huusi Matti. Täällä kannattaa paremmin kuin siellä matalalla.
Otto tunsi veden rupeavan häntä kannattamaan, jota rohkeammin hän yritti ja niin uskalsi hän pyörähtää tuon syvän haudankin päällä, joka äkkiä syveni matalasta rantavedestä.
— Tulkaa, setä, täällä on niin lämmin, ettette usko! huusi Otto rannalla olevalle Antille.
— Mitähän jos kävisi, mietti Antti. Lämmintähän tuo tuntui olevan. Hän riisuutui ja oli pian vedessä. Hänkään ei ollut mikään taitava uimaan; veden päällä pysyi jonkun matkan.
— Hei pojat, lähdetään jo pois! huusi hän hetken perästä pojille.
— Ei vielä! vastasi Otto, joka innokkaasti opetteli uimaan. Katsokaa, näin sitä mennään! huusi hän läähättäin ja pyörähti taasen syvänteen päällä.
Antti nousi rannalle ja pian tulivat pojatkin.
Mutta vielä uudelleen pyörähti Otto veteen.