Samassa kohosi Otto veden pinnalle ja viittoi käsillään.
Pojan kamala hätä ja kauhistuneet kasvot pakoittivat Antin ponnistamaan kaikin voimin ja hän oli syvänteen partaalla. Nyt ei enään ollut pitkälti Ottoon.
Hän heittäytyi uimaan ja sai poikaan kiinni, kun tämä oli uudelleen vaipumassa. Samassa tarttui Otto häneen kiinni.
— Älä jalasta! karjasi hän ja tunsi vaipuvansa syvyyteen. Epäselvästi kuuli hän Matin kamalan huudon rannalta.
Mutta Otto piti hänen jalastaan, puristi hädissään moninkertaisella voimalla. Hän koetti ponnistaa viimeiset voimansa pysytelläkseen veden pinnalla.
— Uikaa, setä! kuuli hän Oton sanovan ja hän tunsi hänen heittävän irti ja vajoavan. Mutta toisella kädellään tarttui hän vielä poikaan kiinni ja tunsi tämän uudelleen tarttuvan käteensä.
Mutta silloin loppuivat häneltä voimat ja hän tunsi vajoavansa. Matin hätähuudot kuuli hän vielä korvissaan.
Matti neuvotonna näki heidän syvyyteen katoavan. Ensin Antin ja sitten
Oton.
Virta vieri ja häränsilmät pyörivät syvänteen pinnalla.
Nyt vasta hätääntynyt, huutava poika, riensi likimpään taloon apua etsimään.