Jo vavahti jättiläinen; metsän kuningas säpsähti. Sitten se räsähti, pani sillä äänellä, että miehet pelästyivät ja juoksivat etemmäs. Sen sydänsuonet paukkuivat, että kangas kajahteli. Sen latvus vavahteli kuolinkamppailussa, ja se alkoi kallistua. Ensin hiljaa, sitten kiihtyen, kunnes se raivostuneena heittäysi koko painollaan maata kohti, murskaten alleen pienempiä puita. Siinä silmänräpäyksessä jytkähti jäätynyt kangas kuin maanjäristyksessä… Siinä makasi korven jättiläinen värähtämättä.
Nyt vasta saivat sydänmaan miehet oikean käsityksen sen pituudesta.
Matti mittasi lähemmäs parikymmentä syltä sen tyvestä päin, iski kirveellä kolon siihen. Siitä oli vielä pitkä matka latvaan, joka ainaiseksi oli lakannut humisemasta. Kolon kohdalta alkoi hän naputtaa puuta poikki. Toiset toivat reet lähemmäs ja ihmettelivät rantamaan miesten laitoksia, kun he niihin tällaisia jättiläisiä tarvitsevat.
— Eivätkö nuo likempää saisi puita, kun jo täältä asti pitää vedättää? arveli Latolan renki Pekka.
— Totta lienevät jo rantamaista suurimmat puut nokkineet, sanoi
Latolainen.
— Mutta Savossa on honkia sinnekin antaa, eikä loppumisesta ole pelkoa, kehasi Hirsikankaan Matti… Viime syksynä sanoinkin Sovion patruunalle, että minä en tyhjää teille tuokaan, jos vain hintaa antanette. Lupasi tuo maksaakin, kun vaan tuon hyvän mastopuun. Sanoi: Hyvästä hyvä hinta, huonosta ei mitään. Sitten se vei minut varviinsa ja näytti siellä, että tällaisia pitäisi mastopuiden olla. Minä sanoin, että kun kerran tuomaan lähden, niin paremman toki tuon kuin on yksikään noista. Eihän se tahtonut uskoa, mutta nytpä näkee. Sanoi vielä varvista tullessakin, että jos vain tuot paremman puun kuin mitä paras oli, niin saat siitä sellaisen hinnan, ettei yhdestäkään puusta vielä sellaista ole maksettu. Se on rento mies se Sovion patruuna, ei se tyhjää kitsastele. Se antaa arvon talonpojallekin, eikä ole niinkuin nämä meidän puolen herrat. Selvää suomea se haastaa, eikä venskaa sekaan sotke niinkuin nämä.
Sydänmaan miehet kuuntelivat Matin puhetta hänen hakatessaan. He tiesivät että Matti on tuttu Sovion patruunan kanssa ja että hän tietää tarkoin kaupungin elämän, kun tekee joka vuosi matkoja sinne. Kuopion kauppiasten kanssa ei Matti tahtonut olla missään tekemisessä, vaikka se oli verrattain lähellä. Raaheen ja rantakaupunkeihin hän ajoi aina.
Matti antoi kirveen Jaakolle ja tämä alkoi hakata puuta poikki.
— Missähän asti tämäkin puu saanee kulkea laivan mastoksi jouduttuaan? arveli hän hakatessaan.
— Kulkekoonpa mihin kulkee; viekööt vaikka veisivät turkkilaisille. Me emme siitä välitä. Kunhan saamme puusta hinnan, niin muu meille on samantekevää, sanoi hänen isänsä kuivasti.